Peittelemätön minä

On tehnyt mieli kirjoittaa moneen otteeseen, mutta kun ei saa aikaiseksi. En sitten tiedä olisiko semmoinen pätkäpäivittäminen parempi vaihtoehto: pikkuisen jotain (kenties se olennaisin ajatus, kokemus päivästä) joka päivä. Jos ei olisi kaikkia näitä muita paineita nyt niin heittäytyisinkin bloggaamaan ahkerammin.

Tentit lähestyy ja jotenkin huolettaa, ettei stressi paina eikä pukkaa suorittamaan enemmän, niin kuin kai pitäisi. Eilen kyllä taisi jotain painetta alitajuntojen venttiileistä puhaltaa, koska pillahdin itkuun jostain käsittämättömästä syystä kotimatkalla lasten kanssa. En antanut kenenkään huomata, mutta taisi yksi vanha setä edellä naaman kurtistumiseni huomata, koska kääntyi ja kurkkasi puun takaa ikään kuin tarkastaen että näki oikein. Olin varmaan aika surkean näköinen. Kai se jonkinlainen paineen päästö oli. Kun syitä yritin rationalisoida, niin niitä kertyi hassu kasa kaikenlaista pientä tilpehööriä, ei oikeastaan mitään oikeasti huolestuttavaa. Hyvä niin.

Fyysinen tilani, lähestyvät tentit ja jotenkin niin kuluttava arkirakenne, mikä ei jätä itselleni tyydyttävästi laatuaikaa mihinkään (tai siltä se nyt tuntuu) ovat kaikki nykyisen oudon tasaisen mutta sisällä mylvivän olotilani osatekijöitä. Paineen alla huomaa myös olevansa tavallista haavoittuvaisempi ja heikompi hakemaan lohtua tai tyydytystä mitä typerimmistä asioista.

Mutta valitus sikseen. Tänä aamuna kersojen viemisten jälkeen oli hyvä mieli, vaikka taivas oli lähestulkoon yhtä harmaa kuin edellisinä päivinä ja myöhäissyksyn luonto lohduttomuutta herättävä. Se näissä ankarissa vuoden ajoissa onkin ehkä viehättävää - se kodin lämmön ja mukavuuden odotus. NIin pienistä asioista on ilot kiinni. Nyt odotin innolla rauhoittavaa tuokiota koneen ääressä siivullinen leipää maksapasteijan ja tuoreiden kurkkusiivujen kanssa ja lasi mehua tai teetä. Kotona odottavaa rauhaa. Mikä kontrasti verrattuna eiliseen kotimatkaan, jolloin - ihan oikeasti - ärsyynnyin jopa jonkun liian tuijottavasta katseesta ja huomasin irvistäväni ohikulkijan mentyä. Kummallinen taipumus minussa muuten, että tunnustaessani itselleni riittämättömyyteni nostaa pahin monsteri päätään ja olo on yhtä hölmö ja arvaamaton kuin monipäisellä hirviöllä uskoisi olevan.

Tänään luulen oman pääni olevan paikallaan ja mörköjen tossujeni alla. Sovitaan näin.