Bad breath day

Voi elämä, että kevätsipuli ja kirsikkatomaatti osaa olla hyvää valkosipuliyrttijuustolevitteen ja hapankorpun kanssa. Onneksi en ole joutunut puhelemaan kovin monen kanssa tänään, koska haisen taatusti sipulille. Nyt vaan uppoaa tällaiset snacksit. Ja ai että jogurtti ja piimäkin maistuvat nyt niin hyvältä. Raskaus saa minut aina syömään terveellisemmin kuin tavallisesti, eikä siksi, että olisin niin tottelevainen vaan siksi, koska keho näyttää huutavan juuri tiettyjen asioiden perään.

Viikonloppuna oli taas kokous. Jouduin rahdata pitkän päivän jälkeen itseni ja lapset junalla kotiin, koska mies oli autolla filmauskeikalla. Ajattelimme ottaa matkan jännittävänä seikkailuna. Ihan kunnollisessa junassa ei ole tullut matkustettua pitkään aikaan. Matka ei kai kuitenkaan ollut lapsille kovin kummoinen, koska sitä kesti vaivaiset 15 minuuttia. Lähes sama meininki kuin metrossakin mutta mukavammat ja korkeammalla olevat istuimet. Vastapäätä istui hienompiin vaatteisiin sonnustautunut pariskunta, jotka onneksi vain hymyillen siirsivät jalkojaan kun lapset istuutuivat märkine saappaineen ja lahkeineen. Toisella puolella istui huppelissa oleva naispari, joista toinen siemaili avoimesti pienessä muovipussissa olevasta pullostaan. Noin julkinen juominen hyvin harvinaista täällä päin. Toinen hymyili ja vilkutteli tytön suuntaan, joka ei tällä kertaa kovin innokkaana vastannut. Kipaistiin hampparit ennen metroon jatkamista. Kovin rauhaisaksi ei ateriaa voinut kutsua kun yhden piti tietysti heti syönnin aloittetuamme vinkua vessaan. Ilkeä äiti käski odottamaan ja antamaan ruokailurauhan, mutta pitihän sen sitten kostautua ja pisu ehti lirahtaa housuun. Jos isä olisi ollut mukana, ei olisi ollut syytä odottaa, mutta en pitänyt nyt ajatuksesta jättää poikaa yksin siihen vessareissun takia. Kotiin tultua hoputin lapset iltatoimille ja nukkumaan. Olin ihan sippi, halusin vain ojentaa sängylle ja olla. Kuten tavallista, nukkumisesta ei tule paljon mitään niinä öinä kun siippa ei tällaisten keikkojen takia ole vieressä lämmittämässä. Heräsin puoli kahden aikoihin, ja tovin valvottuani iski nälkä, johon oli saatava ainakin pari leipäsiivua. Sitten väsyttämään päätä kanavasurffauksella. Olin laittanut kaikki puhelimet yöpöydälle, minkä aina teen jos joku perheenjäsen sattuu olemaan yöllä muualla. Kolmen aikaan ulko-ovi kävi ja mies kurkisti varovaisesti makuuhuoneeseen ja yllättyi nähdessään kukkuvan vaimon. Ehdittiin vaihtaa kuulumiset, ja sitten uni maistuikin aamuyhdeksään saakka.

Pitäisi olla iloinen, ettei ole aivan hirveää kiirettä muuttaa, mutta jotenkin ei nyt jaksa tätä odottamisvaihetta. Tammikuun 6. saakka tuntuu ikuisuudelta. Jotenkin on ihan valmis muuttamaan, toisaalta uusi arki ja uudet asiat joihin sopeutua tuntuvat vähän pelottavilta. Taidetaan olla lähinnä minä ja mies, joilla on jotain angsteja muutosta kohtaan, vaikka pääasiallisesti ollaan tietysti valmiita ja iloisia asiasta. Lapset eivät onneksi kauheasti murehdi tulevaa, vaikka ei tietysti voi olla täysin varma miten he tulevaa nyt prosessoivat. Tähän asti muiden uteluihin uuden kotipaikan tai koulun jännittävyydestä tai kaverien menettämisestä ovat lapset suhtautuneet uskomattoman määrätietoisesti: "No eikä ole ikävää. Sittenhän saamme paljon uusia kavereita!"

Hakiessani poikaa tänään kyselin tältä, miksi eräs tyttö kiitteli häntä, ja mitä tämä oli antanut tälle. Hän sanoi, että oli piirrellyt ja leikellyt sydämiä tänään tytöille, nähtävästi ihan omasta aloitteestaan, askerteluinnostaan. Teki vain mieli rutistaa ja suukottaa poskelle. Miten viatonta ja suloista. Ei toistaiseksi sen kummempia taka-ajatuksia eikä ihastushömpötystä. Äitikin haluaa sydämen!