Pienet isot asiat

Aamulähdöt ovat olleet vihdoin sujuvampia. Niitä kun ehdin jo alkaa kammoksua tässä ja miettimään miten tästä kaikesta vielä selviä kun osoite vaihtuu ja matkaa tulee enemmän, eli herätystä pitäisi vielä aikaistaa. Poika teki urhean asenteen muutoksen sen jälkeen kun hänen aamuhitaus ja kenkkuilu otettiin vakavampaan puhutteluun. Kyllä toki ymmärrän heräämisen vaikeuden ja sen ettei aamupalaa hetkessä hotkaista, mutta asiaa ei auta valitukset joka ikisestä asiasta, heräämisestä, vaatteista, aamiaisesta jne. Tirskautin parin kyyneleenkin tuossa yksi aamu vääntöjemme perään ja osoitin hyvin avoimesti tunteeni - että kiittämättömyys teki minut itseasiassa surulliseksi. Uskon tämän tunnevyöryn olleen itseasiassa hyödyllinen. Lapsillakin on velvollisuus ymmärtää vanhempiensa tunteita ja tasapaksu hallittu lähestyminen lapsiin ei sekään toimi koko ajan. Kiitollisuuden osoittamista pienistäkin asioista on nyt yritetty harjoitella, ja uutta asennetta näihin aamuihin. Kyllä, minäkin harjoittelen. Ja sen on tuottanut tuloksia. Kovin monta saarnaa ei siihen enää tarvittu.

Viime aamuina sängystä on noussut lapsi, joka on ensimmäisenä ilmoittanut haluavansa kouluun. Joka ei pahemmin ole leivän päällisistä valitellut eikä muotitietoudellaan pukeutumistilanteita pitkittänyt. Joka on tepastellut reippaaseen tahtiin kouluun. Kaikki tämä oli lähes päinvastaista joitakin päiviä sitten. Minäkin olen viemisten jälkeen astellut iloisin askelin kotiin enkä masentuneena ja alla päin, syyllisyydellä itseäni lietsoen. No, katsotaan kuinka kauan tätä jaksetaan jatkaa. Jokapäiväistä tsemppaamista ja ponnistelua tämä.

--

Yöllä joku kolisteli masussa. Käsi siirtyy vatsan päälle ja ajatukset lentävät pienen kaverin luokse. Kiitos kun kerrot olemassaolostasi! Pahimpien tenttipaineiden ja raskaiden ajatusten alla juttelin pikkuiselleni eräänä iltana väsynyttä ruhoani lepuuttaessani ennen nukahtamista. It's a rough world, my friend, but we'll make it a softer place.

--

Sain aikaiseksi kerätä pyykit telineeltä. Sytytin pari kynttilää, kuuntelin lempimusiikkiani vaatteita viikatessani. Palkitsin työni tuoreella kahvikupposella. Sormet hamuilivat kaapin kätköihin namukulhojen pohjalle siinä toivossa että sinne olisi jotain jäänyt. Ei ollut, mutta mieli oli jo makea. Löysin vaatekaapin perukoilta neuleen jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Se sopi hyvin vaaleanpunaiseen mielialaani, ja uusiin muotoihini.