Täyttymyksiä täyteläiselle

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikeasti energiaa päivitellä tänne. Pahoittelen pitkää taukoa! Tällä välin on ehtinyt tapahtua paljon. Takana rankat viikot. Suuri taakka, tentit, ovat siirtyneet harteiltani. Tämä tapahtui viime tiistaina. Meni miten meni, opintoja en aijo ajatella nyt pitkään aikaan. Vuorossa on toden totta uuteen OMAAN taloon muutto ja vihdoin aikaa taas paremmin keskittyä perheeseen ja uuden elämän kasvattamiseen sisälläni. Muutamme vuoden vaihteessa kauemmas Oslosta pieneen vuonon rannalla sijaitsevaan merikylään, silti ajoetäisyyden päähän miehen työpaikasta (Oslosta). Emme vieläkään ihan tajua sitä faktaa, että meille on siunaantunut oma talo. Olemme hehkuneet onnea ja kiitollisuutta nämä viime päivät ja ihmetelleet miten asiat vain alkoivat yhtäkkiä natsaamaan ja unelmamme toteutui. Näin oli kai tarkoitus.

Maanantaina ensimmäisen tentin jälkeen soitin jännityksellä PW:lle, koska siinä vaiheessa piti olla selvää kuinka tarjouksellemme oli käynyt. Olin psyykannyt itseni huonoihin uutisiin, tarjosimmehan hieman alakanttiin hinnasta ja oli selvää, että myyjät odottivat enemmän vedoten talon paljon korkeampaan markkina-arvoon. Mutta satuimme olemaankin sitten ainoita kiinnostuneita, ja heidän piti tyytyä tarjouksemme, mitä emme olisi enää pystyneet mitenkään resursseihimme nähden korottamaan. Huulilleni levisi leveä hymy kuullessani PW:n ensimmäiset vihjailevat sanat: Hello Land lady Schulz, you are speaking to the Land lord Schulz.

Tiedossa tietysti paljon järjestelyjä ja tämän asunnon myynti. Eilen oli viimeinen näyttely. Kävijöitä on käynyt kiitettävästi. Saa nähdä tuleeko tänään tarjouksia.. jännittävää.

Viime viikolla varmistui myös masuasukin olemassaolo konkreettisemmin. Sain vihdoin kuulla sydänääneet. Uskomattoman liikuttava kokemus kuulla se jumskutus ensimmäistä kertaa. 162 lyöntiä minuutissa. Terveydenhoitaja veikkasi, että eiköhän asukkeja ole vain yksi, mutta sitähän emme vielä ennen ultraa täysin varmuudella tiedä! Olen ollut kyllä vakuuttunut elämästä sisälläni myös selkeämmin tuntuvien pienten koputusten ja venytysten perusteella, mitkä nyt pystyn aika varmuudella erottamaan muista vatsan plörinöistä. Tilani alkaa myös näkyä aika selvästi ulos päin. Viikonloppuna vieraillessamme tuttujen Thanksgiving-juhlassa huomasi yksi asiasta tietämätön pullistumisen etumustossani, ja nauroimme sille, ettei hän ensin uskaltanut kysyä siltä varalta että kyseessä olisi muista syistä aiheutuvaa pullistumista, mutta luin hänen katseensa ja lievitin uteliaisuutta totemalla, että kyllä se eka arvaus pitää paikkansa; lisäännymme.

Olo on niin paljon eheämpi kun on päässyt hoitamaan vihdoin ihmissuhteitakin. Pienet viestitkin säännöllisemmässä muodossa lähentävät kummasti. Eilinen repäisy ja pitkä kävelyretki talvisessa illassa kälyn kanssa oli oikein piristävä. Ehdimme puolessa tunnissa kulkemaan aikamoisen lenkin. Kaupungin valot helmitauluna pimeää taivasta vasten oli nähtävä ja lumivaipan vaimentaneen hiljaisen metsän äänet koettava. Liikkellä oli jotain tontun tapaisia. Vastaan asteli myös terhakas hevonen kärryn kera. Ohi kulkeva kultainen noutaja yltyi haukkumaan otuksen nähtyään. Kälyni, joka on taatusti enemmän koiraihminen kuin minä sai minut näkemään tilanteessa jotain huvittavaa. Yksin en olisi välttämättä osannut sympatisoida koiran ölinöitä, jotka tällä kertaa tulkitsinkin kälyn sanoin koiran ihmettelyksi: mikä hitto tuo on?

Elukoista puheen ollen, meillä on pieni ongelma kanien kanssa. Rakkaan Chaplinimme selkä on pahasti kaljuuntumassa. Terminaattorimme Charlie on laittanut veljensä sukimisen vähän överiksi. Keinot ovat vähissä, ei niitä voi ihan erottakaan, koska vihamielisyyttä niiden välillä ei ole, mutta kyllä vaan tuossa toisessa on taatusti enemmän tuholaisen ainesta. Harkitsen jonkinlaista paita/huiviviritelmää kaljulle ja tarkempaa seurantaa tuholaisen kanssa vesisuihkusanktioiden kera.