Uni

Olimme koko perhe jossain kaupungissa Venäjällä. Kaupungissa oli suurkaupungin tuntua. Oli luultavammin kevät. Olimme kävelyllä. Edessä aukeni iso katu joka laski alas monina haaroina pienille kujille. Poika otti fillarilla vauhtia ja polki alas päin. Huusin hätäisenä hidastamaan ja odottamaan meitä. Hän katosi. Jotain tapahtui tällä välillä, ettemme päässeet jäljittämään minne suuntaan poika lähti. Seuraavaksi oli enää mahdoton tietää minne hän oli kadonnut. Emme tunteneet katuja. Liikenne ja samannäköiset kujat siavat aikaan pienuuden ja toivottomuuden tunnetta. Löytäisimmekö häntä ollenkaan? Kyselimme ohikulkijoilta. Eräällä rakennustyömaalla oli avuliaita miehiä, tai ainakin mukavia, en muista kuinka paljon apua loppujen lopuksi tippui. Pyysin miestä soittamaan poliisille. Olin todella vihainen kun tajusin, ettei hän ollut sitä tehnyt kauan kehoitukseni jälkeen. Koin olevani ihan omillani tässä etsinnässä. Eräällä kadulla seisoi muutaman metrin etäisyydellä kaksi mustaan pukeutunutta naista, molemmilla naamat perusteellisesti peitetty, ei edes silmiä näkynyt. Meidät johdatettiin johonkin tilaisuuteen. Kysyttiin uskontokuntaa. Tunnustin vain etten ollut muslimi. Minulla oli aavistus, että meitä oltiin värväämässä johonkin joukkotapahtumaan, jossa pian tapahtuisi jotain kauheaa, vaikka pommiräjähdys. Itämaalaiset miehet rakennuksen ovella toivottivat ystävällisesti tervetulleiksi. Aistin heissä vilpittömyyttä, pelkäsin heidän puolestaan. Sain jotenkin vakuutettua, ettei minulla ollut paikkaan mitään asiaa. Minun oli jatkettava poikani etsintää. Juoksin kiirehtivin askelin pois, edelleen pelkäen, että joku vartijan näköisistä ihmisistä pidättäisi minut. Pääsin pois vaaravyöhykkeeltä. Etsin katseellani tutumpaa osaa kaupungista. Yritin löytää takaisin aukiolle, jossa poika katosi. Jatkoin sieltä ihan summanmutikassa yhdelle kujista. Korkeissa taloissa, niiden ullakoilla piili jotain kutsuvaa, vanhoja tarinoita, mielenkiintoisia ihmisiä, jotain pelottavaakin. Koin etsiväni neulaa heinäkasassa. Tulin modernimmalle kerrostaloalueelle. Näin pihassa lapsia. Oma poikani seisoi siellä, joku polki hänen fillarilla. Hän oli näemmä löytänyt ystäviä. Juoksin ja otin pojan syliini. Poika tunnusti jotain puolihäpeissään. Hänellä oli kyynel poskella. Olin koko ajan ajatellut kauhuissani miltä hänestä saattoi tuntua yksin vieraassa kaupungissa päättömästi meitä etsiskellen. Olin iloinen että hän oli löytänyt lapsia ja jäänyt leikkimään sen sijaan että olisi jatkanut matkaansa ja kadonnut kuka ties minne. Yritin kertoa hänelle jotain, mutta en itkultani saanut mitään ymmärrettävää sanaa suustani.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Herätessäni sieraimissa kirveli sen tuntuisesti kuin olisin itkenyt. Tajusin unen johtaneen helpotukseen jo ennen heräämistä. Oikea herääminen oli sitten tuplahelpotus tajutessani, etten onneksi koskaan ollut vielä joutunut moista pelkoa ja menetystä kokemaan. Unessa se oli tosin hyvin todellisen tuntuista.

Kerron aamupalapöydässä pojalle unestani. Luulen aistineeni hänessä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä huomatessaan, kuinka paljon minulle merkitsee hänen hyvinvointinsa ja läsnäolonsa. Ehkä tämä muistutus oli ihan paikallaan hänelle, sekä minulle. Viime aikoina on ollut paljon turhaa rautalangan vääntöä - ei välttämättä turhista asioista, mutta siinä jupakassa vääristyy helposti arvostamispuoli. Vanhemmat nalkuttavat asioista ja väittävät tekevänsä niin koska välittävät. Näinhän se on, mutta joskus välittäminen ja huolehtiminen ei tunnu todelliselta tai vakuuttavalta vasta kun se ilmenee todellisen kriisin keskellä. Valitettavasti. Onneksi tämä kriisi oli vain kuvitteellinen. Silti se kykeni koskettamaan.