Lauantairiennot

Tuntuu, että viime päivinä ollaan taas hypähdelty tuskanhien ja ilonkyynelien välillä tasaisesti. Toissa-aamu oli taas semmoinen vähemmän onnistunut aamu. Kotiin tultuani olin todella down, mutta mieltä piristi tutun lähettämät kuvat kesästä, etenkin niin onnellisen tuntuinen kuva minusta poikani kanssa. Se valasi taas lisää toivoa.

Tänään oli kiva lauantai. Vielä kaupungin ilojen ja houkutuksien armoilla nautimme spontaaneista elokuvareissuista koko perheen kanssa. Ehdotin Polar Express:ä ja netin kautta ostimme kätsysti liput tuntia ennen elokuvan alkamista. Oikeaa joulumieltä pursuava elokuva. Pidin kovasti. Tuijotin simät tuikkien, lapsi todella heräsi eloon minussa. Elämys niin perheen pienille kuin isoille. Tyttöni siirtyi jossain vaiheessa syliini ja silittelin välillä selkää kun tunsin lihasten tärisevän tai jännittävän. Jotkut kohdat saivat taas hihkumaan ilosta ja naurusta. Täytyi melkein hyssytellä välillä. Tietysti kaikkein hiljaisimpana hetkenä, niin salissa kuin valkokankaalla, tämän piti hihkaista täällä on hiljaista!

Ostarilta kipaistiin jonkinlaista take away-lounasta ja syötiin kaupan ulkopuolella. Tuntui, että saimme osaksemme hymyileviä katseita, vaikkemme nyt mielestäni ollenkaan ihmeellinen näky olleet. Isä ja tyttö jyrsivät kanan koipea, minä ja poika haarukoimme salaattia ja mussutimme ihania croissantteja. Ihmisillä näyttää jo olevan joulumieltä rinnassa.

Päivän agendaani sisältyi löytää jostain hopeista joulukuusikoristenauhaa, koska sellaisella piti kuoropoikamme varustaa maanantain Lucian päivän vietolle. Hankalammaksi tehtäväksi kuitenkin osoittautui, vaikka kuvittelin löytäväni helposti. Päädyimme sitten kipaisemaan tungoksisen Ikean kautta. Sieltä uskoin moista tavaraa löytäväni. Ja pah. Ainoa hilenauhaviritys löytyi joulukuusipallojen ja kultarusettien kanssa samassa paketissa, ja sekin oli kullanväristä. Se sai nyt kuitenkin välttää. Joulukuusta meiltä ei löydy, mutta rahapuu sai sen sijaan juhlavan asun, kiiltävät punaiset pallot. Aika hauska viritys :)

Minä kuulostelen ja kuulostelen, mutta en koe tuntevani niitä pieniä kutituksia mahassa yhtä usein kuin viime viikkoina, vaikka periaatteessa vielä ei tarvitsisi tuntea mitään. Mutta se herättää huolta. Kaipaan niitä elon merkkejä. Tökin, juon mehua, mutta tuntuu hiljaisemmalta vaikkakin olo on aikas turvonnut. Toivottavasti pikkuisella on vain nyt hijaiselon päiviä. Kaiken lukemani perusteella huolen aihetta ei vielä pitäisi olla. Ja kokemuksen. Yksi aamu ehdin taas turhaantua hiljaisuudesta, mutta vähän myöhemmin tytölle aamupalaseuraa pitäessäni tunsin kunnon muljahduksen oikealla puolella vatsaa mikä toi onnen ja rauhan takaisin.

Ehkä juuri tämä helposti saatavilla oleva informaatio onkin sekoittanut pienen pääni. Luulisi nyt kolmatta kertaa olevansa rennompi, mutta näin ei ole ollut. Kenties tekee ihan hyvää saada netti pois päiväjärjestyksestä ensi vuoden puolella.