Vai ei miul oo aikkoo?

Jotain tolkkua alkaa jo saada Bloggerin käytöstä. Ylpeä ansaitsin itsestäni olla kun sain tuon linkkilistankin (alustavasti) koodailtua. Miten tämä päivä onkaan hurahtanut nopeasti. Aika vaan on mennyt tehokkaasti kotihommissa, vaikka siivottua ei ole tullut niinkään ja vauvakin on seurannut hyvin rytmiään, mutta jotenkin vain päivä hurahti. Lapset ovat leikkineet melkein koko päivän ulkosalla. Kavereita riittää nyt joka tarpeeseen koska naapuripariskunnalla on lapsenlapsi kylässä, niin heidänkin naapurintädillä, ja vastapäisessä talossa on tyttö isänsä luona lomailemassa. Kaikki nämä ovat päivän aikana tutustuneet toisiinsa ja vuorollaan leikkineet sekä kaksin että kimpassa, mitä nyt milloinkin ovat keksineet ja milloin kukin ollut ulkosalla. Olen kovin mielissäni siitä, että tekemistä ja kavereita riittää, mutta oudolta välillä tuntuu olla kaksin vauvan kanssa kotosalla kun tämäkin nukkuu, ja saan olla ihan itsekseni. Sitten sitä saa uppoutua täysillä vaikka nettiharrastuksiin ym. puuhasteluun ja kun yhtäkkiä vauva herääkin tai joku lapsista tarvii jotain, menee maailman kirjat sekaisin koska täytyy orientoitua uudestaan olennaiseen. Varsin kuluttavaa kun keskeytyksiä tulee tasaiseen. Sen vuoksi tuntuu melkein joskus paremmalta, ettei heittäydy mihinkään liiaksi aikaavievään asiaan kun aikaa siunaantuu. Paradoksaalista, kyl.

Välillä lapsia vyörii sisään tai kyselemään saako kyläillä sen ja sen luona, ja silloin jos ei ole selkeää vastausta, niin alkaa kova suostuttelu ja please-anomiset. Selkeitä sääntöjä kuitenkin alkaa hahmottumaan jotta omankin perheen kuviot pysyy suht selkeinä, ettei lasten riennot (vieraat ja kyläilyt) täysin sekoita esim. ruoka-aikoja ja perheen keskinäistä aikaa. Paria kuokkavierasta terassillamme komensin tänään käyttämään etuovea. Iltaisin olen selkeästi ilmoittanut lasten ystäville, että nyt on lasten iltapuuhien ja nukkumaanmenoaika, hei-hei ja huomisiin. Lapsia olen muistuttanut ottamaan aina selvää, sopiiko heidän ehdotuksensa oikeasti ihmisille, etenkin ystävien vanhemmille tai isovanhemmille kun suunnittelevat kyläilyä sun muuta noin kavereiden kesken. Aina ei ole takuuta kun vannovat että "joo, saatiin lupa!", kun se luvanantaja voi olla vaikka 3-vuotias pikkulikka. Positiivisena kyllä kaikenkaikkiaan kaveeraamista pidän. On tämä ihan toista verrattuna muinaiseen kaupunkineloon kun kaikki kaveeraaminen piti aina erikseen suunnitella lasten vanhempien kanssa jotta betonikoteloistamme pääsisimme muiden lajitoverienkin pariin eikä lapsia voinut noin vain pihalle päästää kun näkyvyys leikkipaikalle ei ollut mitä parhain, ei liioin aina paikalla oleva seurakaan.

Isäntä ottaa loppuviikon lomaa isyyslomastaan. Kovasti tekisi mieli tehdä jotain ihan perheen kesken, lähteä jonnekin, mutta kutistuneella budjetillamme ei nyt kovin kauaksi pötkitä. Ainoa käypä vaihtoehto olisi lähteä jonnekin missä on tuttavia, ja tehdä jotain mukavaa yhdessä, mutta etuvaroitus olisi aika lyhyt, eikä ole enää ihan sama asia tuppautua 5-hengen porukalla toisten nurkille norkoilemaan, ellei ole todella läheisiä ihmisiä, ja mieluummin kutsu tullut sieltä päin.

Tyydymme siis kai rauhaisaan kotieloon, sellainenkin kelpaa kun virallisina lomapäivinä olimme koko ajan menossa tai koti täynnä vieraita. Sellainen kinkkinen ominaisuus on vaan tullut tähän omakotitaloeloon, että aina riittäisi jotain asennettavaa, korjattavaa tai muuta ylläpitoon riittävää jotta harvemmin kotosallakaan kunnolla relaa. Yritämme vannoa, ettemme muutu kokoaikaisiksi nikkareiksi, joka-paikan-höyliksi, mutta siihen ei taida olla mahdollisuuttakaan kun isäntäkin totesi tänään kolmen päivän kestäneen vanhemman automme ruostehoidon perään, että surkeat on taidot ja lopputulos. Seuraavaksi moinen projekti asiantuntijalle, maksoi mitä maksoi.