Ollaan kavereita

Ensimmäinen kunnollinen hellepäivä! Lapset toivoivat kumiallasta nurmikolle ja uskalsin jo laittaa. Vilun tullessa vaan terassin penkille aurinkoon lämmittelemään. Pojalla oli ensimmäistä kertaa luokkakaveri kylässä. Se paljon puhuttu, kehuttu ja pidetty ystävä. Saimme vihdoin vanhempien kesken aikaiseksi sumplia käytännöllisyydet niin saadaan pojat tapaamaan toisiaa paremmin vapaa-ajallakin.

Vauhtia ja ääntä riitti. Pelistä tai leikistä siirryttiin aina pian uuteen. Varmasti kaikki talosta löytyvät mahdolliset pelit ja lelut käytiin läpi. Vieraamme lähdön jälkeen vallinnut rauha kieltämättä lepuutti väsähtänyttä kroppaa ja ylistimuloitua mieltä. Altaan täyttö, asian sun toisen hakeminen, lasten syömisen hoitaminen ja kovaäänisten leikkien sietäminen tässä kunnossa väsytti tehokkaasti. Mutta kiva oli huomata, että pojilla synkkasi niin kivasti. Ovat molemmat semmoisia pellejä, jotka pitää toisensa tehokkaasti vauhdissa ja hyvällä tuulella.

Kiva että on löytänyt sopivan tyyppisen kaverin. Naapurustossa asuva satunnaisesti käynyt kaveri taas ei jotenkin synnyttänyt oikeaa kemiaa. Poika näyttää välttelevän tyyppiä, on kuulemma mälsää kun se päättää aina kaikesta. Opettelimmekin pariin otteeseen jo vastaamaan ystävällisesti vaikkakin kieltävästi kaverin pyyntöihin lähteä leikkimään, kun ei poikaa kiinnostanut sitten ollenkaan, mutta tylykään ei tarvitse olla moisissa tilanteissa. Turha painostaakaan kaveruuteen, missä ei taida olla potentiaalia, mutta kemian puutttumisen ei tarvitse olla kaunankaan aihe.