Isänmaallisia tunnelmia

Sää alkoi lupaavasti, niin kuin Norjan kansallispäivät yleensä haluaisikin muistaa. Täällä uusilla kotikulmillamme ei nähtävästi tarvitsekaan joutua penkkarinuorten kiusatuksi aikaisin aamulla kuten Oslossa. Toissailtana tosin kuului hetken nuorten öykkäämistä ja sitten se loppui. Joku opettaja jossain sai kuulla kunniansa, mutta se ei ollut mitään summerin ringutuksien ja kuuluvan bussirallin rinnalla.

Liput liehuivat talojen edustalla. Omammekin laitettiin käyttöön ensimmäistä kertaa. Lapset saivat pynttäytyä kunnolla. Tyttö oli niin sievä perinteisessä mekossaan ja poika vaikutti niin paljon isommalta puvussaan ja paitapuserossaan. Liput ja töttörööt mukaan ja poikaa saattamaan koulun paraatiin lammen reunalle. Luokka- ja kansallisuushenki kukoisti paikan päällä. Paljon kansallispukuja tai perinteiseen tyyliin sonnustautunutta väkeä, niin aikuisia kuin lapsia. Punaista, mustaa, valkoista, sinistä. Kuvanottoa haasti melkein jokaisen kädessä liehuvat liput, mitkä tietysti lepattivat kuvamotiivin edessä aina räpsäyshetkellä.

Koulun pihalla riitti säpinää esiintymislavalla, tarjoilukatoksien edustalla ja maksullisten leikkien parissa. Melkoiset markkinat, sanoisinko. Mies lähti etsimään perheelle syötävää. Ei poloinen itselleen saanut syötävää, koska kädet eivät riittäneet lautasten kanniskeluun. Olipa outoa ostaa itse leipoma korvapuusti ja nähdä niitä muiden lautasilla. Istuin nurmikolla shaalini päällä, heitin korkkarit veks. Huono istuma-asento, edelleen tyhjää möyrivä maha ja tolkuton tungos päätti meidän virallisen juhlinnan melko aikaisessa vaiheessa. Jatkoimme kotiin, pujahdimme mukavampiin vaatteisiin ja söimme eilisen jämiä, välillä terassilla auringon pilkahtaessa ja taas taas sisään pilveen mennessä. Sadetta alkoi pukkaamaan. Olimme niin tyytyväisiä, että olimme lähteneet hyvissä ajoin. Päivästä jäi monta hyvää otosta kameraan. Loput sadepäivästä mm. löllöilimme sohvalla videoita katsellen.