Kakkapissijuttuja

Matkalla kotiin kysyin mieheltä, että meninköhän liian pitkälle kertoessani kylässä yhden veskitarinan. Mies myönsi epäröineensä kun aloitin, mutta sanoi, etten kuitenkaan laittanut överiksi. Sopi tilanteeseen, ja saihan se aikaan kovat naurut, mikä helpotti minuakin jutun suustani möläytettyäni. Jotenkin keskustelu mökeistä ajautui ulkohuusseihin, ja minullahan oli ihan oma henkilökohtainen hieno tarina varastossa:

Kun olin pieni tyttö ja ukkini mökillä, hoitui vessahommat öisin pottaan, mikä piti seuraavana aamuna käydä tyhjentämässä ulkohuusiin. Olin kiikuttamassa potallistani huusiin ja aikomus oli käydä samalla aamutarpeilla. Avasin oven, ja huomasin yllätyksekseni ukin olevan siellä asialla. Olin laittamaisillani pahoitellen ovea nopeasti kiinni, mutta ukki käski vain tulla sisään, olihan huusissa kaksi istuinta. Oli aika outoa istua siinä asialla toisen vieressä. Sattui vielä kakittamaankin. Ukki puheli jotain ja vaikutti rennolta. Minä sitten kerimään rullasta itselleni paperia, johon ukki tuimasti "Et sinä noin paljon tarvitse. Paperin tuhlausta." Yksi paperi tarpeeseen nro 1, kaksi paperia tarpeeseen nro 2, oli ohje. Eihän kaksi paperia mitenkään riitä, tuskailin itsekseni. Ukin mieliksi kuitenkin tyydyin. Kuitenkin vain sen kerran. Tästä lähin tiesin olla ryntäämättä huusiin ilman varmistusta siitä, että siellä saattoi olla joku, oli kokemuksen varsinainen opetus.

Äh, eihän tämä kirjoitettuna kuulostanut ollenkaan yhtä hauskalta kuin kerrottuna. Kyllä elävä kerronta voittaa sanatarkankin tallennuksen samasta tarinasta. Minulle muuten jo aika iso etappi, että vitsailen estoitta norjaksi ja kerron avoimesti jotain, mikä mieleen tupsahtaa. Ei se ollut joitakin vuosia ollenkaan yhtä helppoa. Monta hyvää ajatusta jäi usein kertomatta rajallisen ulosannin takia. Todella turhauttavaa. Oikeastaan, ehkä nykyään kynnykseni avautua joistakin jutuista on jopa alempi norjankielisten tuttujen seurassa kuin suomenkielisten. Kangistunut, ruostunut, on äidinkieleni, mutta se on silti edelleen se kaikkein suorinta tietä sydämeeni välittyvä kieli. Menopaussissa kirjoitettiin muutama päivä sitten kauniisti suomenkielestä. Pisti todella taas tiedostamaan kielemme kauneuden. Harvoin sitä osaa laittaa itsensä muunkielisen asemaan, ja jopa kuulla suomenkielen kauniina. Useimmat täällä kyllä myöntävät pitävänsä suomen kielen soinnusta. Ehkä yhden ainokaisen kerran olen aistinut huvittuneisuutta tai pilkkaa puhuessani suomea. Pari tyttöä alkoivat nauraa minun ja veljeni suuntaan kerran junassa keskustellessamme suomeksi. Reaktio sai puolestaan meidät nauramaan ja miettimään, miltäköhän puheemme norjalaisten korvissa kuulostaakaan. Kyse ei kuitenkaan tainnut olla itse suomenkielestä, vaan kenties juuri meille ominaisesta tavasta puhua toisillemme. Pikkuveli puhuu todella nopeasti ja kiihdyttää siten minunkin puhevauhdin. Ja sitten meillä on ihan oma siansaksammekin. Tykkäämme dadaistien tapaan joskus keskustelun kevennykseksi rakentaa lauseita täysin mielivaltaisesti tupsahtelevista sanoista niin kauan kunnes jompi kumpi purskahtaa nauruun. Kuinka kaipaankaan noita höpötyksiämme!