Jospas minä kissan saisin...

Iski kamala hinku omistaa taas kissa. Paistatellessamme viikonloppuna terassilla tepasteli vaaleantoffeenruskea, vielä pennun oloinen kissa pihaamme. Houkuttelimme sen leikkimään kanssamme. Sai lipaista vähän maitoa lautaselta. Oli niinkin rohkea että eksyi hetkeksi sisään ja alkoi nuuhkimaan paikkoja. Sitten olikin vaikea päästä kaverista eroon, eikä ihme, olinhan lasten kanssa sen sydämellisesti ottanut vastaan ja erehtynyt jopa ruokkimaan. Mutta noin vierailevaksi tähdeksi ja kunnon perusteella hyvin hoidetuksi kissaksi käyttäytyi aivan liian lutuisesti ja kiintyneesti. Suupalan jälkeen lähti selkeästi etsimään lepopaikkaa ja käyttäytyi aivan kuin oli kotonaan. Persialaisen maton kulmalle valopilkulle nuolemaan tassujaan ja sihen oikaisi niin somasti nautiskellen jokaisesta rapsutuksesta. Kahvipöydän alle matolle olisi myös mielellään oikaissut lepäämään. Terassin oven jo valmiina oleva kissaluukku tuli sille tutuksi, mutta kun sen lopuksi lukitsimme, jäi kaveri pitkäksi aikaa siitä kaihoisasti kurkistelemaan ja viipyi ainakin tunnin toiveikkaasti oven lähettyvillä odotellen. Yritin olla näyttämättä itseäni tarkistaaessani välillä, olisiko jo lähtenyt. Jos sattui näkemään minut tuli heti ikkunan alle anelevasti naukumaan. Voi kuinka olisinkin niin mielelläni ottanut moisen kissan, mutta jonkunhan se oli, enkä voinut sentään liaaksi kotiuttaa vierasta kissaa kotiimme. Jäi kuitenkin mietityttämään miksi kissa oli niin luottavainen, eikä meinannut lähteä. Olikohan eksynyt, kadoksissa? Olikohan ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa saanut muonaa ja huomiota? Aivastella tirskauttelikin välillä, nenu oli vuotavan oloinen.

Ajattelin, että jos tulee toistamiseen naukumaan terassille seuraavina päivinä niin otan hoiviini ja laitan lappusia naapurustoon löytyneestä kissasta. Kaihoisasti olen kurkistellut terassille tapauksen jälkeen. Ei näkynyt eilen, ei tänäänkään. Hyvä tietysti niin, jos kotiinsa on löytänyt. Lasten kanssa ostarilla hipelsin kissanhoitotavaroita eläinkaupassa. Tuttavaperhe tarjosikin jo pian muutomme jälkeen pientä kissanpoikaa meille, eli olisihan sellainen odottamassa, mutta... Ne kanitkin kyllä riittäisi. Se olis vähän niin kuin joko-tai-valinta, ja vaikea valinta sitten onkin. Mieskin pitäisi lämmitellä ajatukseen. Onhan meillä se mahdollinen hiirionkelmakin..

--

Sunnuntaille olimme kutsuneet entiset naapurimme kylään. Mukava todeta, että yhteys ja ystävyys säilyy muutosta huolimatta. Syvällisiäkin tuli keskustelua ihan luontevasti. Tekemäni ruoka ei tällä kertaa onnistunut. Jotenkin kuivahti. Otin epäonnistumisen kuitenkin tällä kertaa vastaan suurempia panikoimatta. Eri asia jos olisi palanut pohjaan tai vastaavaa. Syötäväkelpoista oli ja tyydyttivät vieraat sentään nälkänsä sillä, mutta uutta satsia ei tarvinnut täytellä tarjottimelle, ja kyllä emäntänä tiettyjä signaaleja tarkkailin. Mutta noin sosiaalisesti päivällinen oli hyvinkin onnistunut. Ei siis aina ruoastakaan kiinni aterian onnistuminen.

--

Asettaessani raikastinta vessanpönttöön, tokaisi sivusta seuraava tyttö: "Nyt on pöntölläkin walkie-talkie!"

--

Tämä flunssa vie voimat. Aamulla ei meinannut äänihuulet aueta. Räkää tulee niagarana. Eilen satua ääneen lukiessani ei meinannut onnistua edes hengittäminen (vauvan puristamien keuhkojen lisäksi vielä tämä flunssa). Lapsi pyysi isää lukemaan saman tarinan uusiksi minun jälkeeni. Ei tainnut äidin kitulias maratooniluku kelvata tällä kertaa. Ulkoileminen on tässä kunnossa vastenmielistä.

--

Naapurisetä tarjosi pussillisen seifileitä. Verkkosaalis oli ollut tällä kertaa runsas niin että naapureillekin ritti. Otin kiitollisena vastaan. Valmiiksi perattua ja leikattua tuoretta kalaa, wau. Tänään paistoimme fileet voissa, sitä ennen olimme pyöritelleet munalitkussa, jauhoissa ja mausteissa. Lapsillekin maistui kala, mikä on harvinaista (lukuunottamatta kalapuikkoja). Ei mikään voita tuoretta saalista suoraan merestä. Nyt tuntui konkreettisesti että asumme meren äärellä.