Huolen murusia

Jotainhan piti sattua tässä kaikkimeneeniinhyvin jaksossa. Ja juuri muuton juurella. Miehellä naksahti jokin selässä kahta tuolia nostaessaan ja nyt ei tule kantamisesta paljon mitään. Piti ruveta rehkimään eilen illalla ja kuskaamaan jo paria autollista irtotavaraa uuteen kotiin avaimet saatuamme. Apukaveristakaan ei ollut muuta apua kuin se, että lainasi autoaan. Onneksi saatiin velipoika kantoavuksi lyhyellä etuvaroituksella.

En saanut paljon nukutuksi näiltä huolilta ja kun olin jo ensimmäisen kerran herännyt ei ajatuslaukkaa enää pystynyt pysäyttämään. Tänään pitäisi purkaa monenmoista kalustetta ja pakata viimeiset jaloissa pyörivät tavarat. Mies ei usko kykenevänsä purku- ja kokoamishommiin. Minustakaan ei ole suurempien objektien siirtäjäksi, joskin taidan olla tällä hetkellä liikuntakykyisin aikuinen tässä taloudessa. Nyt tajuaa konkreettisesti ihmisen haavoittuvaisuuden. Sen vahvemmankin osapuolen. Niin helppo on sen varaan aina luottaa. Aivan liian helppoa.

Ei kun sisua peliin, hampaat yhteen ja menoksi. Kai tässä myös pitäisi myöntää, että tarvitsemme lisäpua.

Välillä yllättää itsensä kohonneella epäsiisteyden sietokyvyllä. Makuuhuoneemme on ollut kodin ainoa viihtyisä huone viime päivinä, siellä kun on tavarat vielä suht paikoillaan (tavarat: sänky ja kaappi) ja tällä hetkellä ainoa kytketty telkkari. Huomaa, että sängyssä on syöty. Ei kun pyyhkäisy ja muruset lattialle ja levoksi. Vaikkakin normaalissa oloissa erityisen epämiellyttävää niin eilen koin häivähdyksen tyytyväistä kiherrystä ja vapautumisen tunnetta maistellessani hälläväliätunnetta. Söimme pizzaa sängyssä ja leikimme puolitosissaan sänkypotilaita.

Jääköhän tämä viimeiseksi postaukseksi pitkään aikaan. Jää nähtäväksi. Huonot on loppuvirren ainekset.