Laatikkoelämää

Laatikkopinot nousevat ympärillämme ja hyllyt ja seinät tyhjenevät. Keittiö on vielä suht pystyssä, mutta paljon on kaapistojen sisällöstä ja päällystöistä hävinnyt jo laatikoihin. Tänään otin projektikseni kirjoituspöytäni tyhjentämisen. Pöydän päällä oleva hyllystö sisälsikin uskomattoman määrän paperia, kansioita ja kirjoja. Tuntui hyvältä pakata opintokirjat ja muistiinpanot pois näköpiiristä. Kaikenlaista hauskaa sälää on tupsahtanut pakatessa esille muistuttamaan joistain unohdetuista mukavista asioista. Valokuvat on ollut yksiä tällaisia. Minun ja rakkaani lapsuuden tai nuoruuden kuvia. Kuvia seurusteluajastamme. Ensimmäisiä perheportrettiyrityksiä esikoisemme kanssa, jossa yhdessä kaikki on niin kivasti kohdallaan paitsi esikoisen pään asento, mikä sallii vain tämän pyöreän takaraivon ihailemisen. Päiväkirjakokoelmanikin löysin, ja yhden kirjan välistä kuvan jonka olemassaoloa tuskin muistinkaan saati sen oton tarkoitusta. Joku koulun/lukion naaimiaisasu. Takana luki "Rambo-kimuli", etupuolella komeili työhaalariin sonnustautunut kovisteleva tyttöihminen, kasvot tahallisesti tuhritut, pään ympärille kiedottu punainen huivi. Oi niitä aikoja. Ja oi myös niitä unohtamisen arvoisia päiväkirjaan rustailtuja teiniahdinkovuodatuksia. Päiväkirjoista löytyy paljon materiaalia, jota en toivoisi jättää muistomerkeikseni tuonne puolen astuttuani. Onneksi uudesta kodista löytyy takka.

Eilistä uimahallireissua oltiin odotettu niin innokkaasti, että aamulla löysin aamutelkun äärestä kaksi kylpytakkiin sonnustautunutta lasta, toisella uimarengas sylissä. Oli anellut edellisenä iltana, että saisi nukkua uimarenkaansa kanssa. Reissuun mahtui paljon polskintaa ja lämpimän klooriveden joutumista nenään ja suuhun. Hupia riitti. Naapuriystävästä ei ollut kovinkaan saunakaveriksi, ei kai niinkään siksi, ettei itse viihtynyt, vaan koska lapset eivät viihtyneet. Pukimiin sonnustautuminen oli oma projektinsa. Tytön juuri pestyyn tukkaan piti naapurityttöjen tällätä pari klönttiä hiusgeeliä, se siitä tukanpesusta. Selvittyämme kotiin ramaisi niin, että oli pakko oikaista keittiön sohvalle huilaamaan. Lapset antoivat äidin huilia rauhassa. Taisi ainakin puolitoista tuntia vierähtää. Sitten ponkaisu ylös ja hakemaan kaupasta eväitä ennen kauppojen sulkemista.

Klo on 20.42 ja ulkona paukkuu uuden vuoden raketit jo urakalla. Lapset eivät saa unta. Saa nähdä mitä tämän yön unista tulee. Jotkut ne vaan jaksaa paukuttaa aamuun asti. Voisivat edes tehdä sen jossain kauempana. Välillä tuntuu siltä, että kohta sinkoaa jotain ikkunan läpi.

Ilokseni sain henkilökohtaisen viestin veljen anopilta, että ovat hyvissä sielun ja ruumiin voimissa kotimaassaan Malesiassa. Olivat juuri tuhojen aikaan olleet lomailemassa Singaporessa. Jotkut lähisukulaiset olivat joutuneet pakenemaan hyökyaaltoa, ja onneksi ehtivät ajoissa pois alta. Auto oli kuitenkin jäänyt mudan alle. Varmasti pelottava kokemus. Ja varmasti sydäntä särkevää seurata monien paikallisten ahdinkoa. Tänä iltana tuli lohduton olo uutisia katsellessa. Pientä lohtua kuitenkin ammensin uskosta siihen, että kenties tämä kokemus taas lähentää planeettamme ihmisiä jollain tasolla ja antaisi syyn unohtaa monet turhat erimielisyydet ihmisten ja kansojen välillä, edes hetkeksi. Näillä toiveen kipinöillä uutta vuotta kohden.