Hampaan koloon jäänyttä

Suomen matka lähenee. Aivot käynnistyivät eilen kahden viikon etuajassa jo työstämaän valmistautumissuunnitelmia, pakkaamista, tuliaisia ja sen sellaisia. Rakastan lahjojen etsimistä, mutta pieni budjetti ei valitettavasti salli nyt suurempia hankintoja. Olin kuitenkin eilen tyytyväinen pieniin löytöihin. Ei kuitenkaan ihan tyhjin käsin osaa lähteä.

9-vuotishääpäivämme myös lähestyy. Tyypillisesti emme osaa pitää lahja-aikeitamme toisiltamme salassa, ja jos on vaatehankinnasta kyse, haluan pysyä varmalla puolella ja tarkistuttaa lahjaidea rakkaallani. Hieno paitasolmio-pakkaus on hankittu ja nähty, mutta laitettu piiloon h-hetkeen saakka. Jotain pientä lisukkeeksi, vaikka makeaa tai kortti, ja lahjahan on melkein yllätys.

Tänäkään vuonna emme voi oikein kaksin lähteä minnekään. Tällä kertaa sitoo vauva. Viimeksi emme vain tainneet onnistua saamaan lastenvahtia. Olen jo jossain määrin kokenut tietyiltä tahoilta painostusta, että johan sen vauvan voi jättää hoitajan kanssa muutamaksi tunniksi. Mutta kuka oikeastaan sen valmiuden määrittää toisten puolesta? Eihän se syöttöpuoli sinänsä ongelma ole, mutta se nukutuspuoli. Tytön kanssa kokeiltiin jo tässä vaiheessa leffailtaa kaksin, mutta itse en saanut mielenrauhaa vaikka kuinka yritin olla ajattelematta, ja mummi teki kotona parhaansa, mutta saavuttuamme kotiin löydettiin mummi epätoivoisesti hytkyttämässä vauvaa sylissään vaikka nukkumaanmenoaika oli ohitettu jo aikoja sitten. Vauva ei vain osannut rauhoittua ilman sitä oikeaan asentoon asettamista ja tuttuja rutiineja tutun ihmisen ohjailemina.

Totutuskysymys tietenkin, mutta minusta totutteleminen on luontevampaa kun perustarpeet ja niiden tyydyttäminen on jo sen verran itsestään sujuvaa ja vauvalla ei niihin enää liity niin suurta emotionaalista latausta kuin alussa. Imettämiseen liittyvää läheisyyden tarvetta ei vain voi korvata ihan toisella ihmisellä, vielä. Kyllä minusta me ja vauva tämä asia saadaan päättää ihan rauhassa.

Joku velä kehtasi ehdottaa että voinhan lähteä ensi kesänä matkalle Kolumbiaan tämän kanssa, että voihan sen 1-vuotiaan jo silloin jättää kauemmaksi aikaa. Niinhän me äidit ollaat kovin erilaisia. En halunnut tuomita hänen periaatteitaan tai menettelytapoja, joten en lähtenyt samalla linjalla yleistämaän mitään aikarajoja lapsen valmiuksille siihen tai tähän. Sanoin vain, etten itse kykene vielä suunnittelemaan tässä vaiheessa niin pitkälle. Toki haluaisin lähteä, mutta nyt voin vain ajatella tilannetta vauvan tämän hetkisistä tarpeista käsin, tai silloin sen hetkisistä tarpeista käsin. Ja arvostaisin kyllä luottamusta omiin valintoihin enkä arvostelua niitä kohtaan. Hyväntahtoinen ehdotushan se oli, mutta mielestäni arvostelulla ladattu kun jo sopiva ikäkin haluttiin määrittää. Hassua, mutta koen myös jotenkin sellaista asennetta, että onhan lapsi jo kolmanteni, ja sehän tarkoittaa sitä, että irtaantuminen olisi sitäkin helpompaa. Doesen't make sense at all. Läheisyyden tarve, vieroittaminen jne. määriytyy kyllä ihan äidin hoivavietin ja lapsen tarpeista ja koko tilanteesta käsin, ei jostain ikäsuosituksista tai ulkopuolisten omantunnon kysymyksistä käsin.

No ei ole ensimmäinen kerta, että koen itseni leimatuksi jotenkin lapsiini takertuneeksi tai jotain, mutta en kadu periaatteitani tai päätöksiäni, ja argumentointitarpeessa tulisin kyllä vastaan harkitulla argumentoinnilla.