Itseriittoinen pahvi

Maaseutuidylli kutsui maatilaretkelle avoimen päiväkodin kanssa. Ajelin keulassa mukamas seudun jotensakin tuntevana mutta johdin ihan väärään paikkaan. Harhautumisen syynä oli kuitenkin loppujen lopuksi paikan nimen väärin tulkitseminen. Tunsin nimen asuinalueena, en kuitenkaan sen pääkohdetta, "vuorta", jonka alla todellakin määränpäämme sijaitsi. Tyttö pääsi ensimmäistä kertaa harjaamaan hevosta, mikä olikin päivän kohokohta.

Yksi niitä päiviä, jolloin on kokenut tekevänsä sitä, miksi koko rumbaan ryhtyi. Aloittaneen, havainnoineen ja selittäneen jotain olennaista. Ja mikä tärkeintä, sytyttäneen oppimisen kipinän jossain hyvinkin tärkeässä asiassa. Pieni tyhjä kirja, värikynät ja symboliset pienet kuvat tekivät tehtävänsä.

Yksi niitä päiviä, jolloin väsymys ja harhaileva ajatus teki semmoisen kepposen, että löysin itseni hakemasta postia toista kertaa laatikolta ja nauravani sille naapurin kanssa. Iltapäivä meni kuin hitaassa filmissä. Yritin rentoutua tv:n ääreen, mutta vauvan levoton uni vei ulos vaunuja heijaamaan toistamiseen. Heijaamisliike jäi jotenkin päälle ja huomasin sohvalla syödessäni heijaavani lautasta avoimella kädelläni ja toisen käden lusikoivan. Ei ollut niitä fiksuimpia hetkiäni, ei.