Hiihtoiloa sukset ristissä

Luvattu hiihtoretki lasten kanssa suoritettu. Odotinkin sitä innolla. Hiljainen lumisateen vaimentama metsä. Hiihtoidylli ei nyt ollut mitä parhain yhden harjoittelevan hiihtäjän kanssa, joka vaikeammissa yläkapuamisissa repi helposti pelihousunsa ja rutina alkoi. Välillä oli vain otettava sukset pois ja käveltävä hankalin osuus. Mieltä piristi kuitenkin sukset kainalossa harppova naisihminen, joka hänkään ei jaksanut rämpiä laduttomassa osuudessa.

Kieltämättä, teimme aika haastavan lenkin. Latua oli iloiseksi yllätykseksi pihamme takaisessa metsässä heti tieltä, mutta se päättyi alamäen jälkeen ja jatkoimme edemmäs metsään, minä edellä latua avaamassa. Esikoisella oli reipas mieli ja tahti, tekniikka jo hallussa. Väsyneen kakkosen kanssa paluumatka meni hänen tahtiinsa. Kovasti yritin tsempata, ja reippaasti pääasiassa nousikin rähmäasennosta ja löysi huvittavan oman tekniikkansakin ylämäissä. Esikoinen oli huidellut edeltä jo kotiin ja sonnustautunut kuivempiin ulkopukimiin jatkaaksen pulkkailulla. Kotipihan tuntumassa kakkoselle iski uusi epätoivonpuuska. Kyselin mistä itku. Tällä oli niin kova jano ja väsy. Kotiin juomaan ja piparia massuun, ja jo jaksettiin siirtyä pulkkailemiseen.

Olin odottanut suht rentoa hiihtoa lasten tahtiin, mutta hikeä pukkasikin kiitettävästi. Teki mieleni tehdä ihan yksikseen illemmalla lenkki, mutta siinä vaiheessa kun se oli mahdollista, alkoi jo pimenemään. Into on kuitenkin sytytetty ja uutta retkeä odottelemaan.