Rumpalipoika

Aamulla vahvistui esikoisen ensimmäisen rumputunnin ajankohta. Toinen odotti sitä kuin kuuta nousevaa. Olemme tainneet olla varsin onnekkaita paikan saamisessa, koska jonot kunnan kulttuurikoulun soittotunneille ovat kuulemma pitkät, voi mennä jopa vuosia ennen kuin saa paikan. Olin jättänyt sähköpostia koulun osoitteeseen jo joitakin viikkoja sitten. Viime viikolla tuli postia takaisin, että yksi paikka olisi vielä vapaana, poikamme on aika nuori, mutta passaa kokeilla. Niinpä varasin heti paikan meille ja näin kätevästi se vain kävi. Olemme jo semmoisen vuoden miettineet ja kyselleet pojalta, mikä juttu tätä kiinnostaisi, ja soittimista se on ollut pitkän aikaan nimenomaan rummut vaikka omia ei omistakaan.

Ensimmäinen tunti meni hienosti. Opettaja on nuori mukava mies, jota odotellessamme ja tämän vihdoin kaahatessa parkkipaikalla jonkin verran myöhässä, tunnistin aika nopeasti rumpaliksi. Jotain vain ulkoisessa tyylissä, vaatteissa ja tukassa oli odotettavaa, ja viimeistään kun tämä kaivoi nahkaisen kapulapussukan pienestä hieman ruosteisesta autostaan esille, ja hymyili meidän suuntaamme, saimme olla helpottuneita, että tunti oli todellakin tänään eikä vasta ensi viikolla. 10 minuutin aikana ehti jo käydä mielessä kaikki mahdolliset asiat, mitkä olisi voinut ymmärtää väärin aamuisessa puhelinkeskustelussa kulttuurikoulun sihteerin kanssa.

Ekalla kerralla tutustuttiin rumpusetin jokaiseen eri kokoiseen ja sointuiseen jäseneen, kuunneltiin opettajan demonstrointia ja poika sai harjoitella kapulaotetta sekä kolmen peruselementin kooridinointia, eli ihan ekaa simppeliä beatteja. Pikkuisille kömmähdyksille hymyili mutta tarkkana kuunteli ja yritti ja hymyili tyytyväisenä kun harjoittelemansa alkoi kuulostamaan joltakin. Olin ihan varma että opettajan paukutellessa ekoja demonstrointejaan vauva olisi säikähtänyt. Ääni OLI kova. Mutta vauva vain hymyili sylissäni ja katseli suurella mielenkiinnolla. Siinä istuskellesasa tuli semmoinen selittämätön rakkaudenpuuskaus ja ylpeydentunne omista pojistani. Siinä olimme ensimmäisen ekaa harrastusta aloittamassa ja pienempi sylissä vielä monine piilevine piirteineen ja taitoineen, mutta jo niin oma hurmaava persoonallisuutensa.

Miehen kanssa tekstailtiin session jälkeen ja tämä osoitti aidon ilonsa ja liikuttuneisuutensa. Musician-wannabe-daddy niin iloinen poikansa innostuksesta. Seuraillaan kuinka homma etenee ja miltä opettelu maistuu. Seuravaaksi olisi kyllä sitten sopivan rumpusetin etsiminen. Onneksi meillä on kellaritason työ/harrastushuone, jossa voi vapaasti paukutella.