Taimenia odotellessa

Pitipä ihan viitata jonkinlaisena otsakkeena perherumban väistämättömään kuukauden teemaan, nimittäin viimeisillä metreillä pikkukolmosemme odotuksessa lylleretään, ja tulen varmaankin purkaamaan tänne tuntojani ja vaivojani näiden viimeisten neljän ja puolen viikon aikana.

Kärsimättömyyttäni ei mitenkään vähentänyt, että suomalainen naapuriystäväni synnytti oman pikkukolmosensa vappuna. Olin ollut jännityksessä mukana koko viikon, toisin sanoen puhelinpäivystyksessä, jotta tarpeen tullen hoitaisin heidän lapsiaan jos äkkilähtö tulisikin arkipäivänä. Maanantaina aamuyöstä tuli tekstiviesti, johon minun ei tarvinnut herätä - olin jo valmiiksi hereillä kun taas kertaalleen olin herättänyt vieruskumppanini kuorsauksellani, ja kun tämä otti ja lähti nukkumaan kellariin, en minäkään sitten hyljättynä isossa sängyssä enää saanut unen päästä kiinni. Viestin sanoma oli ilmoittaa pikkuprinsessan saapumisesta. Äiti oli siis kuuden tunnin kuluessa synnytyksestä jo tekstailemassa uutisia maailmalle. Voin vain niin täydellisesti empatisoida ekstaasintunnetta tuossa tilanteessa. Määkin haluun! Heti! Niin vähän aikaa jäljellä, mutta se tuntuu ikuisuudelta.

Yli vikko on kulunut kuumeista ja yskäistä 6-vuotiastamme hoitaessa. Lääkärissäkin käytiin koska kuume palasi kahden jaksavaisen päivän jälkeen ja lämpöä oli päivätolkulla. Lievä tulehdus keuhkoputkessa. Yskässä ja hengityksessä olikin jo oma sivuäänensä ja pojan yleiskunnon heikentyminen niin moneksi päiväksi alkoi huolestuttamaan. Tänään oltiin koulussa pitkästä aikaa. Ei kunto vielä huipussaan ole niin monen kuumepäivän jälkeen, mutta teki selvästi pojalle hyvää palata arkirutiiniin. Vaikutti pirteämmältäkin niin monen tylsän kotipäivän jälkeen saadessaan muuta tekemistä. Uskon vaikuttavan jaksamiseen ja motivaatioon, samaten toipumiseen positiivisesti, vaikka vähän piti tänä aamuna aikaisen herätyksen jälkeen potkia persuksille ja kehoittaa ottamaan reippaampi ote aamutoimiin.

Kanit saivat synttärilahjakseen viime kuussa siirtymisen uuteen ulkohäkkiinsä. Chaplin-kilttipojumme on jo kokonaiset 2 vuotta ja Charlie-raggarimme 1-vuotias, tosin "veljeään" jo melkein isompi. Puoliksi luppiksina, puoliksi leijonaharjaksina eivät taida kasvaakaan enää tuosta paljon isommiksi. Nauttivat selkeästi ulkona olosta ja omivat häkin hetimiten reviirikseen. Joutuu oleman äkkiliikkeinen syöttöaikoina, koska jopa juuri täytetyn ruokakupin ojentaminen aiheuttaa nuorimmaisessa uhoavaa murinaa - tai olisiko pikemminkin ahneemman tunkeilua. Aina ensimmäisenä ruoan kimpussa. Ruohokin on alkanut jo kivasti vihertämään. Pupsaleet saavat tuoreita herkkupaloja syöttäviltä innokkailta pikkukätösiltä.

Mies kyseli, olenko unohtanut, että olen raskaana, kaivettuani kottikärryllisen multaa pientä kukkaistutusta rakennellessani terassin edustalle. Vaikken tänä kesänä pääse täydellä potentiaalilla toteuttamaan puutarhasuunnitelmiani (kuten vihannesmaata), niin joitain pieniä kylvöjä olen saanut aikaiseksi silä silmällä, että saisimme pitkin kevättä, kesää ja syksyä nauttia erilaisten kukkauksien ilmestymisestä. Tytön valinnasta kylvimme punaista Daliagusta ja omasta valinnastani Koristedaaliaa. Kehäkukkien taimet ovat alkaneetkin jo pilkistää, seuraavaksi vuorossa niiden karsiminen. Minusta kylvöt on melkein yhtä jännittävää kuin tämä ihmistaimen kasvattelu, ellei tällä hetkellä jopa jännitävämpää. Multaisista kynnenalusista ja muurahaisten puremista huolimatta.