Back on track

Kokeillaanpas miten saan postailtua tänne modeemilla. Sivistyksen parissa ollaan jotakuinkin vanhan teknologian avuin, mutta onhan tämä vähän takkuista.

Muuton pahin urakka takana, ja uudessa majassa eloa jo noin kaksi viikkoa kasassa. Olihan se rulianssi saada koko omaisuus hilattua tänne vuoremme huipulle, mutta nyt saa katsella tuttujen tavaroiden lomasta ikkunoiden läpi uusia maisemia. Jännä fiilis. Takapihan takaa löytyy metsä, talon edestä vuonomaisema. Ainakin kun tarkemmin katsoo talojen välistä, mutta varsinkin kun kävelee joko vasemmalle tai edemmäs talostamme.

Omakotitaloidylliä on jo nautittu mm. lumitöiden ja lumileikkien parissa omassa pihassa. Lasten kanssa kyhäiltiin eilen hieno lumiukko. Porkkanaa ei löytynyt nenäksi kun ovat joutuneet kanien suihin. Lumiukko sai tyytyä pottunenään, ja somahan siitä tuli. Kaarnan palasista silmät kun ei äkkilumen ja jään alta enää kiviä löytynyt. Pipo päässä se siellä nyt nököttää, toiveikas yläkenoon suunnattu katse. Yläkerrasta katsottuna Herra Lumiukko katselee juuri kohti.

Useampaa naapuria on jo tullut tervehdittyä. Pojan uudessa koulussa aloittaminen on mennyt hienommin kuin odotimmekaan. Arki on hakemisineen ja tuomisineen jopa luksusta kaupunkielämään verrattuna vaikka koulumatkaa onkin nyt enemmän. Ekaluokkalaisemme kun saa kyydin koulutaksilla kouluun sekä takaisin kotiin. Pikkusisko ei tarvitse repiä ylös sängystä aamulla kun vaivihkaa saatan pojan taksille aamupimeässä ja olen taas pairn minuutin kuluttua kotona. Nautitaan kotoelosta oikein antaumuksella. Uusi koti on myös "kastettu" tuoreen pullan tuoksulla. Pojan koulu keräsi eilen tsunamin uhreille rahaa pullamehutarjoilun avuin. Pullat tilattiin koululaisten kodeista. Meiltä herui kymmenen korvapuustia suomalaiseen tyyliin leivottuna.

Näyttää siltä että saamme piakkoin vieraita Suomesta. Kivaa! Vähän yli viikon päästä pidämme jonkinlaisen tuparin ja 30-vuotispäiväni yhdistelmän. Hyvä tekosyy saada perhettä ja ystäviä katsastamaan uusi pesämme. Täällä on suht valmiin oloista (vaikka ei olisi uskonut tässä vaiheessa), olohuoneen verhoviritys pitkittyi pidemmäksi propektiksi, mutta olemme vihdoin ainakin päätyneet johtopäätökseen millaisen virityksen haluamme, ja materiaalitkin on hankittu. Ei ole jotenkin osannut antaa asioiden odottaa, jatkuvasti on riittänyt tekemistä. Nurkissa ei seiso kummemmin laatikoita ja taulujakin alkaa löytymään seiniltä, joskin ne pitäisi virittää oikeille paikoilleen jo valmiina olevien naulojen sijasta.

Takkaa on jo testattu ja lapsille luvattu Marshmellowsien grillaaminen tehty asettumisen kunniaksi.

Viikko sitten tervehdimme masuasukkia uusiksi. Kätilö osasi kertoa, että sieltä on tulossa poika. Kaikki näytti hyvältä, sikiö eheältä ja hyvärakenteiselta. Lasten pikkuveljen tilaus meni siis nappiin. Taisivat vain tietää, toisin kuin äiti ja isä, jotka työnsivät intuitioitaan rationaalisina aikuisina kauemmaksi.

On se elämä piknikkiäkin

Viimeinen kirjoitus jäi aika apeaksi. Kyllä tähän sekamelskaan kuuluu paljon myönteistäkin muuttohykerrystä. Järjestelin tänään avainkaapin niin että uusille omistajille jää siis vain tarvittavat avaimet, eikä meidän muita omia avaimia, kuten mökin ja pyörän avaimia. Oli valtavan hyvä fiilis saada eilen käteen uuden kodin avaimet ja sulkea ovi perässämme, jättäen taakse ikioman mökkimme. Kaikki siellä tuntui jo heti niin omalta ja oikealta. Tämä oli oikea veto elämässämme, vaikka uusia haasteita se tuo mukanaan. Kuten miehen työmatka. Tarvitsemme kipeästi toisen auton, varsinkin tuo selkätapaus sai kaipaamaan sitä entistä enemmän. Herättyäni tsekkasinkin ensiteokseni netistä mahdollisuuksia voittaa jostain auto, ja lykkäsin meidät ihan piruuttani "sydänlottoon", mikä tarkoittaa sitä että ostamani arvat tukevat samalla sydänpotilaita auttavan organisaation toimintaa. Kovin suuret chancit ei ole voittaa. En ole koskaan voittanut mitään. Mutta toivossa on aina kiva elää.

Tulispa se ukko pian kotiin niin pääsee kevätrulliin käsiksi. Nälkä on. Ja väsy. Olen saanut pakattua tänään kaikki vaatteet - ja kylppärin ja keittiön valmiiksi! Tänään syömme kertakäyttölautasista. Viimeiset ruokailutavarat olen jättänyt todella minimiin. Pientä piknikfiilistä muuttorumbaan. Ikkunalaudalla odottaa limppapulloja, pullapussi ja kasa banaaneja huomisia muuttoapureitamme varten. Huomenna en kokkaa vaan tilaamme pizzan!

Huolen murusia

Jotainhan piti sattua tässä kaikkimeneeniinhyvin jaksossa. Ja juuri muuton juurella. Miehellä naksahti jokin selässä kahta tuolia nostaessaan ja nyt ei tule kantamisesta paljon mitään. Piti ruveta rehkimään eilen illalla ja kuskaamaan jo paria autollista irtotavaraa uuteen kotiin avaimet saatuamme. Apukaveristakaan ei ollut muuta apua kuin se, että lainasi autoaan. Onneksi saatiin velipoika kantoavuksi lyhyellä etuvaroituksella.

En saanut paljon nukutuksi näiltä huolilta ja kun olin jo ensimmäisen kerran herännyt ei ajatuslaukkaa enää pystynyt pysäyttämään. Tänään pitäisi purkaa monenmoista kalustetta ja pakata viimeiset jaloissa pyörivät tavarat. Mies ei usko kykenevänsä purku- ja kokoamishommiin. Minustakaan ei ole suurempien objektien siirtäjäksi, joskin taidan olla tällä hetkellä liikuntakykyisin aikuinen tässä taloudessa. Nyt tajuaa konkreettisesti ihmisen haavoittuvaisuuden. Sen vahvemmankin osapuolen. Niin helppo on sen varaan aina luottaa. Aivan liian helppoa.

Ei kun sisua peliin, hampaat yhteen ja menoksi. Kai tässä myös pitäisi myöntää, että tarvitsemme lisäpua.

Välillä yllättää itsensä kohonneella epäsiisteyden sietokyvyllä. Makuuhuoneemme on ollut kodin ainoa viihtyisä huone viime päivinä, siellä kun on tavarat vielä suht paikoillaan (tavarat: sänky ja kaappi) ja tällä hetkellä ainoa kytketty telkkari. Huomaa, että sängyssä on syöty. Ei kun pyyhkäisy ja muruset lattialle ja levoksi. Vaikkakin normaalissa oloissa erityisen epämiellyttävää niin eilen koin häivähdyksen tyytyväistä kiherrystä ja vapautumisen tunnetta maistellessani hälläväliätunnetta. Söimme pizzaa sängyssä ja leikimme puolitosissaan sänkypotilaita.

Jääköhän tämä viimeiseksi postaukseksi pitkään aikaan. Jää nähtäväksi. Huonot on loppuvirren ainekset.

Ylikierroksilla

Tehokasta pakkaamista kun en kalenteriakaan löytänyt tarkastaakseni tämän päivän päiväyksen. Joo, sekään ei ollut tämän hetken kuormittuneilla harmaasoluillani yhtä helposti pääteltävissä. Seisahdin suihkun jälkeen vaa'alle ja järkytyin. Tietysti tilaani ajatelleen on ihan normaalia että lukemat nousee. Laskeskelin, että ollaan pian puolessa välissä, ja jos toiset puolet kasvan samaa vauhtia, niin normaalirajoissa pysytään (teille ihan vasta tänne pöllähtäneille, kyseessä lisääntyvän äidin painonnousu), mutta enemmän todennäköistä kai on, että painonnousu vielä tästä vain kiihtyy. Apuuva. Peilistä pilkistää jo aika komea vartaloprofiili, bojoing sanoo vyötärö. Ja olen ylpeä muodoistani. Siellä koputellaan ja muljautellaan jo siinä määrin, että äiti toivoo välillä pientä rauhaa.

Mikä siinä on, että kun tekemistä riittää ihan tarpeeksi, innostun jostain vanhasta harrastuksesta. Kaivoin eilen puikot esiin ja aloitin syhertämisen. Tänä aamuna sain valmiiksi toisen pienen sukan. Tämä oli tällainen harjoituspari. Omistetaan uudelle perheen jäsenelle. Toisesta tuli vähän pienempi, toisesta yhdestä kohtaa vähän leveämpi. Lasten mielestä ne oli kuitenkin maailman hienoimmat pikku sukat. Nyt kun vauhtiin päästiin, niin teen useamman. Onhan tuttavapiiriin syntynyt jo yksi vauva, ja lisää on tiedossa helmikuulle.

Tänään isken käteni jäljellä olevaan astiastoon. Eilen pakkasin jo osan verhoista. Keittiön verhoihin en jaksanut enää kajota, mutta ne tulivatkin eilen illalla vahingossa alas hakiessani heinää kaneille parvekkeelta. Jonkun sain osumaan verhon tankoon ja sieltähän se rämähti melkein päälleni. Peukussa on ikävä viiltohaava ja talosta ei löydy kuin liukkaita Nalle Puh-laastareita. Taisin viiltää sormeni eilen illalla ompunviipaloijalla, jonka uskoin olevan tylpistä tylpein teräase, mutta se osoitti toisin. Olin ostanut pitkästä aikaa vihreitä omppuja ja odotin nautinnollista hedelmähetkeä. Omppuviipaleet saivat verestävästä sormestani kivan lisävärin, ja hapan omppu kirveli ikävästi viiltoa vasten. Tyydyin Nalle Puh-laastariin.

Viikonlopun saldoa

Kirjoitellaan tänne vielä kun ehtii. Tietokone on toistaiseksi pystyssä, mutta napsaistaan pois verkosta ensi viikon lopulla, ja sitten pidetään hyvä tovi taukoa. Muuttostressi ei ole vielä iskenyt eikä kai tähän malliin pakatessa yllätäkään, sillä olemme olleet jo hyvissä ajoin liikkeellä. Vielä viikko tässä sotkussa elämistä, ja sitten toivottavasti alkaa vähän rauhoittumaan. Kokemuksesta tiedän että laatikkojen purkaminen on paljon sujuvampi prosessi kuin tämä pakkaaminen ja karsiminen. Uuteen kotiin ei ole aikomus ottaa mukaan mitään turhaa tilpehööriä. Monta säkillistä rojua on jo nakattu pois. Olen iloinen että kumpikaan meistä ei ole hamstraajatyyppiä.

Viikonloppuun saatiin mahtumaan pari kivaa sosiaalista tempausta. Oli kiva päästä pois tästä vallitsevasta kaaoksesta. Eilen vietettiin melkein koko päivä J&E:n perheen kanssa. Saimme nähdä kymmenen päivää vanhan pikku kaverin. En ole sitten rauhausampaa vauvaa koskaan nähnytkään. Kun vanhemmat päättelivät vauvan ääntelystä ja ilmeistä, että tällä oli jokin hätä, ihmettelin "mikä itku??". Koko seitsentuntisen vierailumme aikana en kuullut vauvan itkua, ainakaan omaan käsitteistööni sopivaa sellaista.

Tänään Aker Bryggenillä kävelyllä törmäsimme tuttuun, joka kutsui meidät hienoon poikamieskämppäänsä, jonka ikkunasta aukeni maisema kuin jostakin parhaasta Oslon postikortista. Jatkoimme teekupposen jälkeen mäkkiin. Oli mukava päästä juttuun kaverin kanssa näin privaatimmin eikä suuremmassa joukossa kuten yleensä.

Lapset ovat mankuneet tänään luistelemaan. Kyllähän minä muuten, ellen pelkäisi kaatumista niin kuin erityisesti tällä hetkellä (minikaverin puolesta), ja jos luistinpareja olisi lapsille yksi enemmän. Olen aina pitänyt luistelemisesta, ja unelmoinut sen opettamisesta lapsilleni. Miestäkään en voi värvätä hommaan koska olen ainoa sukset sekä luistimet omistava aikuinen tässä taloudessa. Ei tuolla kyllä luistinkentälle tarvitse haikailla jos haluaa päästä luistelemaan. Toivottavasti pääkallokelit hellittää muuttopäivään mennessä.

Siirtyminen uuteen vuoteen on tapahtunut vaivihkaa. Suuria rituaaleja emme muutenkaan harrasta ajan suhteen. Nyt on ollut muutenkin paljon muuta mietittävää. Ilotulitus-showta ei ole vuosikausin tarvinnut lähteä etsimään kauempaa, koska keittiön ikkunasta tai parvekkeelta on nähnyt shown mainiosti. Poika ei saanut paukuttelulta nukutuksi. Nostin keittiön ikkunalaudalle katselemaan kanssamme puolen yön aikoihin. Nautin paljon enemmän tämän ilmeen seuraamisesta kuin ulkona tapahtuvan räiskinnän toljottamisesta. Unenlämmin ja unta tuoksuva poski poskeani vasten, tyytyväisiä hymähtelyjä. Tyttö nukkui ihme kyllä koko tytinän läpi