Laatikkoelämää

Laatikkopinot nousevat ympärillämme ja hyllyt ja seinät tyhjenevät. Keittiö on vielä suht pystyssä, mutta paljon on kaapistojen sisällöstä ja päällystöistä hävinnyt jo laatikoihin. Tänään otin projektikseni kirjoituspöytäni tyhjentämisen. Pöydän päällä oleva hyllystö sisälsikin uskomattoman määrän paperia, kansioita ja kirjoja. Tuntui hyvältä pakata opintokirjat ja muistiinpanot pois näköpiiristä. Kaikenlaista hauskaa sälää on tupsahtanut pakatessa esille muistuttamaan joistain unohdetuista mukavista asioista. Valokuvat on ollut yksiä tällaisia. Minun ja rakkaani lapsuuden tai nuoruuden kuvia. Kuvia seurusteluajastamme. Ensimmäisiä perheportrettiyrityksiä esikoisemme kanssa, jossa yhdessä kaikki on niin kivasti kohdallaan paitsi esikoisen pään asento, mikä sallii vain tämän pyöreän takaraivon ihailemisen. Päiväkirjakokoelmanikin löysin, ja yhden kirjan välistä kuvan jonka olemassaoloa tuskin muistinkaan saati sen oton tarkoitusta. Joku koulun/lukion naaimiaisasu. Takana luki "Rambo-kimuli", etupuolella komeili työhaalariin sonnustautunut kovisteleva tyttöihminen, kasvot tahallisesti tuhritut, pään ympärille kiedottu punainen huivi. Oi niitä aikoja. Ja oi myös niitä unohtamisen arvoisia päiväkirjaan rustailtuja teiniahdinkovuodatuksia. Päiväkirjoista löytyy paljon materiaalia, jota en toivoisi jättää muistomerkeikseni tuonne puolen astuttuani. Onneksi uudesta kodista löytyy takka.

Eilistä uimahallireissua oltiin odotettu niin innokkaasti, että aamulla löysin aamutelkun äärestä kaksi kylpytakkiin sonnustautunutta lasta, toisella uimarengas sylissä. Oli anellut edellisenä iltana, että saisi nukkua uimarenkaansa kanssa. Reissuun mahtui paljon polskintaa ja lämpimän klooriveden joutumista nenään ja suuhun. Hupia riitti. Naapuriystävästä ei ollut kovinkaan saunakaveriksi, ei kai niinkään siksi, ettei itse viihtynyt, vaan koska lapset eivät viihtyneet. Pukimiin sonnustautuminen oli oma projektinsa. Tytön juuri pestyyn tukkaan piti naapurityttöjen tällätä pari klönttiä hiusgeeliä, se siitä tukanpesusta. Selvittyämme kotiin ramaisi niin, että oli pakko oikaista keittiön sohvalle huilaamaan. Lapset antoivat äidin huilia rauhassa. Taisi ainakin puolitoista tuntia vierähtää. Sitten ponkaisu ylös ja hakemaan kaupasta eväitä ennen kauppojen sulkemista.

Klo on 20.42 ja ulkona paukkuu uuden vuoden raketit jo urakalla. Lapset eivät saa unta. Saa nähdä mitä tämän yön unista tulee. Jotkut ne vaan jaksaa paukuttaa aamuun asti. Voisivat edes tehdä sen jossain kauempana. Välillä tuntuu siltä, että kohta sinkoaa jotain ikkunan läpi.

Ilokseni sain henkilökohtaisen viestin veljen anopilta, että ovat hyvissä sielun ja ruumiin voimissa kotimaassaan Malesiassa. Olivat juuri tuhojen aikaan olleet lomailemassa Singaporessa. Jotkut lähisukulaiset olivat joutuneet pakenemaan hyökyaaltoa, ja onneksi ehtivät ajoissa pois alta. Auto oli kuitenkin jäänyt mudan alle. Varmasti pelottava kokemus. Ja varmasti sydäntä särkevää seurata monien paikallisten ahdinkoa. Tänä iltana tuli lohduton olo uutisia katsellessa. Pientä lohtua kuitenkin ammensin uskosta siihen, että kenties tämä kokemus taas lähentää planeettamme ihmisiä jollain tasolla ja antaisi syyn unohtaa monet turhat erimielisyydet ihmisten ja kansojen välillä, edes hetkeksi. Näillä toiveen kipinöillä uutta vuotta kohden.

Myllerrystä

Luonnonkatastrofi Kaakkois-Aasiassa on pistänyt hiljaiseksi. Odottelen vahvistusta veljen vaimon perheen tilasta Malesiassa. Yksi ystävä löytyy Sri Lankasta, jonka oli tarkoitus tulla vierailemaan Suomeen veljeni luokse tammikuussa. Toivottavasti matkasuunnitelmat edelleen pitävät kutinsa. Lähetin tänään lahjoituksen Norjan Punaiselle Ristille. Hienosti apurahoja uhreille onkin saatu kerättyä - huikeat 4,4 miljoonaa kruunua tähän asti. Moista lahjoitusmäärää ei ole ennen täällä nähtykään.

--

Koti alkaa jo näyttämaän siltä, että täältä ollaan muuttamassa. Pakattuja laatikoita on jo monta, ja vielä useampi tyhjä laatikko odottaa täyttämistä. Seinät alkaa jo olla aika alastomat. En osannut arvatakaan että kirjoihin on mennyt niin monta laatikkoa. Ne on niitä tappajalaatikoita (painavia!) sitten. Onneksi on oikein hyvä tekosyy olla nostelematta laatikoita.

Uni ja ruoka ovat maittaneet miltei järkyttävässä määrin. Masuasukkaalla on kehitysvaiheen mukaisesti kasvuspurtti meneillään, ja se nähtävästi näkyy sitten näissä elämäntavoissanikin. Onneksi on loma ja on voinut nukkua. 9-10 tunnin yöunet ovat olleet normaaleja. Spaghettia uppoi eilen sellaisissa määrin että pelkäsin itsekontrollini pettäneen sitten totaalisesti. Illalla mies tarjosi iltapalaa, kinkkuvoileipiä, ihan sänkyyn, koska nälkä yllätti. Minulla ei ollut mikään ongelma myöntyä tarjoukseen. Toinen katsoi silmät suurina hymyillen kun olin jo tyhjentänyt lautaseni ja tällä oli vielä toinen siivu syömättä. Tunsin itseni porsaaksi.

Olen nähnyt sitten mitä absurdimpia odotusunia taas. Jo pian tilani vahvistuksen myötä näin kummallisia unia. Olen mm. tähän asti synnyttänyt kissan, löytänyt lastenvaunuista vauvan sijasta ilmapallon - kumpaankin näihin suosiolla joskin vähän pettyneenä tyytynyt. Näistä voisi tehdä muuten tosi psykedeelisiä lyhyt elokuvia tai sketsejä. Viime öinä olen pidellyt syntymätöntä lastani käsissäni, ikään kuin ottanut kohdusta väliaikaisesti pieneen paijailuun ja laittanut takaisin. Toissayön vastaava uni oli melkein Alienin kaltainen, hieman pelottava kokemus, koska sikiö oli vielä aivan liian pieni, ja yhtäkkiä tajusin ettei piteleminen ollutkaan kovin fiksua ja sitten tuli tenka på miten tuikata sen sinne takaisin, en muistanut toimenpidettä. Viime yönä käsissäni oli jo melkein täysikokoinen vastasyntynyt, jonka sukupuolta yritin äitini kanssa selvittää. Poika sieltä tässäkin unessa löytyi.

Huomenna pakenemme kodin tämänhetkistä kaaoottisuutta ja menemme naapuriystävän ja lasten kera uimahalliin. Lapset ovat odottaneet tätä pientä "lomailua" kuin kuuta nousevaa.

Konkretiaa

Mies katselee toisella silmällä pojan kanssa Dalmatialaiselokuvaa teeveestä. Kuopus meni jo nukkumaan. Tänään olen saanut tehdyksi jotain. Ensimmäinen laatikko on pakattu ja pari säkillistä roskaa olen saanut kerättyä. Siivosin kirjoituspöydän kaikesta turhasta paperista. Tein megakarsinnan lasten piirustuksien kanssa ja laitoin parhaimmat lasten piirustuskansioon. Lapset saivat rustata itse nimensä taideteoksiinsa. Iso ja mieluummin yksi ensimmäisistä raivausprojekteista lasten huoneessa oli pelilaatikon siivoaminen ja sisällön pois pakkaaminen. Se on ollut se kaaottisin vetolaatikko, jota tuskin on viime aikoina saanut helposti auki. Piti ottaa rankemmat otteet sen avaamisessa ja tietysti sormeni oli jossain väärässä paikassa kun laatikko vihdoin veti. Lapset melkein pelästyivät karjaisuani. Katselin epätoivoisena laatikon sisältöä; tusinan palapelin palat sikin sokin, muutaman korttipelin kortit sekaisin, nappuloita, nippuloita ja jotain vanhaa silppua laatikon pohjalla. Kaikki helposti löydettävät ja jaoteltavat palat laitoin nätisti omiin pussukoihinsa tai laatikoihinsa. Kaikki ylimääräiset nippunappulat heitin menemään. Kortteja en vaivautunut erittelemään. Heitin ne raa'asti menemään. Ei niillä kukaan koskaan ollut pelannutkaan. Leluja ja pelejä kuitenkin tupsahtelee lahjoiksi tai niitä hankitaan sen verran usein, että muutama eliminointi ei tunnu missään. En usko lapsien kaipaavan juuri noiden asioiden perään. Puoli vahingossa heitetyn paperikruunun perään ehti poika kysellä, ja koetin selitellä jotain. Kotona on kuitenkin sellainen periaate, että jos lattialla lojuu tavaraa pidemmän aikaa eikä kukaan niiden perään haikaile, on tavara pian mennyttä kalua.

Tuntui kivalta kerätä ne harvat jäljellä olevat vauvatavarat omaan laatikkoonsa. Aika paljon saa tämän kohdalla hankkia tavaraa uusiksi. Lähinnä kuitenkin vaatteita. Pienet Nalle Puh minisukat odottavat jo omistajaansa. Hieno ja kenties paras tarvikehankintani on edelleen säilössä, se arjen pelastava kantoliina. En kadu hankintaa sitten ollenkaan vaikka kipeäksi siitä sai pulittaa. Vauvan lelut olen onneksi eritellyt omaan pussukkaansa. Yksi hassu Espanjasta jonkun tuoma minitoppapukukin löytyy, mutta siihen ei tämä kesävauva talveen mennessa luultavammin enää mahdu. Liberoklubilta tuli jo ensimmäinen vaippanäyte postissa. Miksi ihmeessä kokoa Maxi vielä syntymättömälle vauvalle?

Tänään laitoin turskaa purjon, tomaatin ja kerman kanssa. Syödään kevyemmin ennen joulumässäilyjä. Mies maustoi norjalaisen perusjoululihan eli ribben tänään. Huomenna nautimme sen joulumakkaran, paistetun luumun ja omenan kanssa, punakaalin ja perunan kera. Vaikka joulua emme varsinaisesti vietä, haluamme kyllä pyhien herkuista osingoille. Tänä jouluna emme ole aattona kenenkään visiitillä, joten ajattelimme laittaa herkkuja itse. Lahjojakaan emme keskenämme jakele tähän aikaan vuodesta, mutta muilta tulleet lahjat avataan aattona. On niitä aikamoinen kassillinen tuolla vaatehuoneessa jo odottamassa.

Tuntuu, että vihdoin on päässyt muuton makuun pakkaamisen ja karsimisen myötä. Ei tässä kovasti aikaa enää ole, muttei hirveää stressiäkään saada huimia määriä päivittän pois alta. Joka päivä jokunen laatikko ja hyvin menee. Jaksaisi nyt vain tehdä ne osoiteilmoitukset ja muistaa kaikki noteerauksen ansaitsevat. Onneksi tämänkin voi nykyään tehdä pääasiallisesti netitse. Oi, miten tulenkaan selviämään ilman nettiä..

--

Velipoika soitti aamusella. Oli katsellut toimistonsa ikkunasta maisemaa Katajanokalle hiljaisella hetkellä ja saanut päähänsä soittaa minulle. Olin liikuttunut. Liikuttunut siitä, kuinka lähimmät ihmiset näyttävät kaikkein aidoimmin olevan iloisia puolestani. Hänkin on yksi niistä ihmisistä, joiden onnesta ja menestyksestä osaan olla aidosti onnellinen. Koemme molemmat päässeen suurista siunauksista osaksemme tänä vuonna. Pystymme hyvin samaistumaan toistemme tämän hetkiseen onneen. Velipoika saattaa ottaa työpestin jossain ulkomailla pariksi vuodeksi. En melkein kestä tätä tämän hetkistäkään kaipausta. Kuinkahan kestäisin sen..?

Rakkautta ensisilmäyksellä

Kaveri on nyt ensimmäistä kertaa tavattu. Ihmeellinen tunne kun ruudulle paljastuu ihan erillinen pieni henkilö joka on sisälläni. Se imi peukaloaan, liikutteli käsiään ja jalkojaan. Katsoi kerran ihan päinkin ja heilutti kättään. Sitten heitti kuperkeikan ja melkein seisoi päällään mikä sai minut nauramaan ja tietysti häiritsemään kuvasignaalia. Olin innokkaassa hytinässä mutta mahdollisimman huomaamattomasti. Sydämen valtasi herkkä ja sisuskaluja kutkuttava aalto, mikä lämmitti pitkän aikaa. Hypistelin kuvia käsissäni moneen kertaan päivän mittaan. Saimme uuden kutsun tammikuulle jahka kaveri on pikkuisen isompi niin saadaan otettua ne tarvittavat mitat ja ehkä jalkovälin varustustakin paremmin näkyville. Se oli jo niin täydellinen pikku ihminen. Nyt on jotenkin konkreettisempi suhde tuohon kehoni pieneen asukkiin. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Hulinaa pulinaa

Taitaa tuleva muutto ja kaikki viimeaikaiset mullistukset alkaa häiritä yöunia. Tai/ja ne hormoonit. Heräsin viiden jälkeen ja sain tietysti vasta kunnolla unen päästä kiinni juuri ennen herätyskellon soittoa. Uh. Lapset koulussa ja hoidossa viimeistä päivää. Olin käärinyt hoitopaikalle ja pojan opettajalle jäähyväislahjat (ne ainokaiset ostamani "joululahjat"); kankainen, jouluinen leipäkori jonne laitoin kellimään ihanaisen pehmoisen nallen. Olivat onneksi mieleen. Kuvat lapsista myös jätettiin muistoksi.

Eilinen päivä meni lähinnä ulkona asioita hoidellessa. Mies toipui kotona oksennustaudista. Niinpä, enää vain minä, ja homma olisi hoidettu koko perheeltä. Mutta olen vakaasti päättänyt olla sairastamatta. Itseasiassa, tosi harvoin minuun oksennustauti tarttuu, tai se ei ainakaan ilmene niillä tavallisilla oireilla.

Eilen aamulla löysi poika silmälasinsa kahtena kappaleena kylppäristä. Jotenkin mysteerisesti olivat jakautuneet yön/aamun aikana, vieläkään emme tiedä aivan miten. Optikko lupasi korjata lasit päivän aikana, mutta ei luvannut, että ne kestäisivät kovin pitkään. Toivon mukaan ainakin joulun yli uusien lasien valmistumiseen asti. Haettuani pojan teimme uuden reissun optikolle ja edessä oli suuri ja vaikea valinta; valita kahdet lasit siitä valtavasta valikoimasta. Poika oli kunnioitettavan varma siitä minkä muotoiset lasit halusi. Otimme tarjouspakkauksen, jossa toiset (tarjous-) varalasit sai ilmaiseksi. Vakuutus korvasi mukavasti kalliimpien lasien hinnan, joten loppuhinta ei ollut ollenkaan paha kaksien lasien edestä. Poika saa sitten lasit juuri ennen aloittamista uudessa koulussa. Kiva pieni motivaattori.

Seurasin suurta mielihaluani ja ostin joulukinkun, jonka kaveriksi löysin hyvällä onnella suomalaista sinappia ja ruisleipäpaloja! Täällä en ole sitten koskaan löytänyt ruisleipää lähes suomalaisittain. Nämäkin oli tiivispakattu ja tarkoitetut paahtaa, mutta olivat niin täydellisesti vastaus viimeaikaiseen ruisleipäkaipuuseeni, että nappasin ne oitis korista, vaikka hintaakin oli neljän palan edestä aivan liikaa. Ostin tänään vielä pieniä kokonaisia suolakurkkuja, mitkä nautin ruisleivän ja kinkun kanssa lounaaksi. Olin hetken paratiisissa missä oikeat maut yhdistyivät täydellisessä harmoniassa. Mmmmm..

Uskalsin olla suora yhdestä asiasta, ja sain palautetta, ymmärtäväistä, mutta jokseenkin selittelevää sellaista. Ei siinä mitään, mutta jotain logiikkaa voisi käyttää. Edes sellaista epälogiikkaa mikä olisi helposti kumottavissa ja osoitettavissa vastapuolelle, eikä täysin mielivaltaista argumentointia. Mutta kaipa pitäisi olla armahtava vanhaa ja muutenkin aika sekaista ihmismieltä kohtaan... Juuri tällä välin kilahti postilaatikkoon paljon mukavamman ja avoimemman tuntuinen kirje. Lopetan narinani tähän. Toivoa ymmärrykselle aina on. Ainakin niin kauan kuin rehellisyys ilmenee hyväntahtoisella tavalla, siihen koetan pyrkiä.

Kakkapissijuttuja

Matkalla kotiin kysyin mieheltä, että meninköhän liian pitkälle kertoessani kylässä yhden veskitarinan. Mies myönsi epäröineensä kun aloitin, mutta sanoi, etten kuitenkaan laittanut överiksi. Sopi tilanteeseen, ja saihan se aikaan kovat naurut, mikä helpotti minuakin jutun suustani möläytettyäni. Jotenkin keskustelu mökeistä ajautui ulkohuusseihin, ja minullahan oli ihan oma henkilökohtainen hieno tarina varastossa:

Kun olin pieni tyttö ja ukkini mökillä, hoitui vessahommat öisin pottaan, mikä piti seuraavana aamuna käydä tyhjentämässä ulkohuusiin. Olin kiikuttamassa potallistani huusiin ja aikomus oli käydä samalla aamutarpeilla. Avasin oven, ja huomasin yllätyksekseni ukin olevan siellä asialla. Olin laittamaisillani pahoitellen ovea nopeasti kiinni, mutta ukki käski vain tulla sisään, olihan huusissa kaksi istuinta. Oli aika outoa istua siinä asialla toisen vieressä. Sattui vielä kakittamaankin. Ukki puheli jotain ja vaikutti rennolta. Minä sitten kerimään rullasta itselleni paperia, johon ukki tuimasti "Et sinä noin paljon tarvitse. Paperin tuhlausta." Yksi paperi tarpeeseen nro 1, kaksi paperia tarpeeseen nro 2, oli ohje. Eihän kaksi paperia mitenkään riitä, tuskailin itsekseni. Ukin mieliksi kuitenkin tyydyin. Kuitenkin vain sen kerran. Tästä lähin tiesin olla ryntäämättä huusiin ilman varmistusta siitä, että siellä saattoi olla joku, oli kokemuksen varsinainen opetus.

Äh, eihän tämä kirjoitettuna kuulostanut ollenkaan yhtä hauskalta kuin kerrottuna. Kyllä elävä kerronta voittaa sanatarkankin tallennuksen samasta tarinasta. Minulle muuten jo aika iso etappi, että vitsailen estoitta norjaksi ja kerron avoimesti jotain, mikä mieleen tupsahtaa. Ei se ollut joitakin vuosia ollenkaan yhtä helppoa. Monta hyvää ajatusta jäi usein kertomatta rajallisen ulosannin takia. Todella turhauttavaa. Oikeastaan, ehkä nykyään kynnykseni avautua joistakin jutuista on jopa alempi norjankielisten tuttujen seurassa kuin suomenkielisten. Kangistunut, ruostunut, on äidinkieleni, mutta se on silti edelleen se kaikkein suorinta tietä sydämeeni välittyvä kieli. Menopaussissa kirjoitettiin muutama päivä sitten kauniisti suomenkielestä. Pisti todella taas tiedostamaan kielemme kauneuden. Harvoin sitä osaa laittaa itsensä muunkielisen asemaan, ja jopa kuulla suomenkielen kauniina. Useimmat täällä kyllä myöntävät pitävänsä suomen kielen soinnusta. Ehkä yhden ainokaisen kerran olen aistinut huvittuneisuutta tai pilkkaa puhuessani suomea. Pari tyttöä alkoivat nauraa minun ja veljeni suuntaan kerran junassa keskustellessamme suomeksi. Reaktio sai puolestaan meidät nauramaan ja miettimään, miltäköhän puheemme norjalaisten korvissa kuulostaakaan. Kyse ei kuitenkaan tainnut olla itse suomenkielestä, vaan kenties juuri meille ominaisesta tavasta puhua toisillemme. Pikkuveli puhuu todella nopeasti ja kiihdyttää siten minunkin puhevauhdin. Ja sitten meillä on ihan oma siansaksammekin. Tykkäämme dadaistien tapaan joskus keskustelun kevennykseksi rakentaa lauseita täysin mielivaltaisesti tupsahtelevista sanoista niin kauan kunnes jompi kumpi purskahtaa nauruun. Kuinka kaipaankaan noita höpötyksiämme!

I did it!

Se on nyt vihdoin todellisuutta. Se vahvistui tänään. Minulla on tutkinto. Ne pahasti pelätyt tentit menivätkin läpi. Eilen sain tietää kuuden tunnin tentin tulokset, ja koin jo tämän läpäisyn ansioista, että olin jo voittanut. Jos en siitä toisesta päässytkään nyt läpi, niin se olisi vielä suht helposti tehtävissä. Olin veikannut ja psyykannyt itseäni, että ainkain yhdestä pääsisin läpi. Tänään jännäsin toisen tentin tuloksia. Olisi sitten surkeakin arvosana, niin ei väliä, kunhan meni läpi. Ja menihän se. Nyt sain tehdä sen kauan toivotun hakemuksen. Olin jo ottanut aikaisemmin selvää prosedyyristä, ja yllätyin positiivisesti että tutkintopapereiden anomisen pystyi tekemään sähköpostitse. Nyt odotellaan sitten papereita jokusen viikon sisällä. Ei tätä ihan kunnolla vielä tajua, toisaalta olo tuntuu niin paljon keveämmältä ja helpottuneelta. Tämä pitkällinen ja kiroiltu perustutkinnon kasaan rutistaminen opiskelijaäitinä on nyt palkittu. Toisaalta, ehken olisi koskaan pötkinyt pitkälle, ellen olisi saanut tehdä ja reflektoida asioita omaan tahtiini. Perheytyminenkin matkan varrella on tuonut paljon uutta oivallusta opiskelemiini aiheisiin. Ehkä sitä olisi jäsennellyt monet asiat eri tavalla jos ei olisi ollut tilanteessa jossa olen. Takuuvarmasti se olisi ollut oppimisen kannalta erilaista. Tämä oli kaikesta huolimatta minulle sopivin tapa hankkia koulutus, en olis valinnut toisin.

Mies kokkasi upean pihviaterian päivän kunniaksi. Se olikin päivän kohokohta, koska päivään on kuulunut lähinnä pyykkäämistä ja oksennustaudin kourissa olevien velttojen lasten hoitamista. Kurja nähdä ne niin heikonoloisina. Sohvallekin on pitänyt kädestä pitäen saattaa. Horisontaalinen asento onkin ollut kaikkein suosituin tänään. Paikan vaihtoa on aina myös seurannut ämpärin kuljettaminen uuteen osoitteeseen. Jos se sitten on muistunut mieleen. Jos ei... loput voittekin piirtää roiskuvin ottein mieleenne.

Edellinen sängyn laidan yli tähdätty lävähti nätisti kokolattiamatolle. Ei mennyt ainakaan sänkyvaatteisiin ei, siitä iso piste tytölle, mutta jotenkin se sanko tällä kertaa unohtui. Luovutin sujuvastii tämänkertaisen siivouksen miehelle. Tämä katsoi ainakin kahdesti sotkua, sitten minua, ja käveli muutaman kerran ees taas ennen kuin sai kerättyä rohkeuden. Minua nauratti, ja hekotin räkäisesti lasten huoneen ovella. Lapset eivät edes heränneet, niin olivat taudin tainnuttamat. Kyllä tämä on ollut aika surkuhupaisaa. Yökkäillyt olen niin monta kertaa tänään siivotessani, etten enää halunnut yhtään enempää vääntää sisuskalujani. Siihen kun riittää näköjään roskapussin vieminen ulkoa käytävään roskahuoneeseen. Katsoin nopeasti molemmille sivuille jätettyäni roskapussin, sillä ovea sulkiessani pääsi taas sellainen ölähdys, että itseäkin nauratti. Pieni käväisy ulkona iltaisella kauppareissulla teki todella hyvää (oikea syy oli talouspaperin ja veskipaperin akuutti loppuminen -guess why!). Palkitsin itseni hyvällä jäätelöannokesella ja jäisellä limpparilla, mutta enempää ei nyt jaksa juhlia. Takana kun on todella rikkinäinen yö, ja edessä uusi "yövuoro" toipilaittemme kanssa, joiden veikkaan tarjoavan ainakin muutaman kivan pikalenkin sangolle ja eikun sankoa alle, jos kumpikaan osapuoli sitten unisiltaan silmiltään osaa oikein tähdätä. Tuo skenaario pitäisi muuten nähdä elektroniikkapelinä..

And there was life

Niinpä niin. Juuri kun ehdin hätäillä vähäisistä tuntemuksista maharepussa, niin johan alkoi tuntumaan. Illalla näytetään aktivoituvan. Koputukset ovat nyt paljon tuntuvampia kun niitä siunaantuu. Vielä pari viikkoa ja ne voi jo tuntea päältäkin päin. Teoriassahan ei ole mahdollista tuntea läheskään kaikkia sikiön liikkeitä vielä pitkään aikaan, mutta ne vilkkaimmat vipellykset saattaa tuntea ikään kuin kuplat poksahtelisivat taikka pienenä venytyksenä sisällä. Joku sanoi, ettei pitänyt niistä ekoista tuntemuksista. En ymmärrä mitenkään miten se voisi olla epämiellyttävää. Oho, nyt poksahti kahdesti juuri navan kohdalla. Huomenta, pikku kaveri!

Tutustellaan

Vietimme aamupäivän tulevalla kotiseudulla. Lasten tulevan koulun piha katsastettiin. Ja hyväksyttiin. Reissu oli oikein arvokas, erityisesti pojan kannalta, joka nyt viime päivinä alkoi antaman merkkejä koulunvaihtoangstista. Ei kuulemma tee mieli, ei aijo vaihtaa koulua. Mutta uuden koulun piha oli niin hieno ja leikkitilaa, vimpaimia ja luontoa niin mukavasti, ettei reissun jälkeen enää ollut puhettakaan haluttomuudesta. Aurinko paistoi, meri-ilma virkisti raikkaudellaan. Hengitin ilmaa syvälle keuhkoihin ja nautiskelin ympärillä olevasta rauhasta. Nautiskelin jostain savupiipusta tupruttelevan savun hajusta ja taustalla kuuluvasta vaimeasta paukkeesta. Niistä tunnistin olevani kaukana kaupungista. Kattoa korjaava mies kuunteli radiota työnsä lomassa. Mikä kotoisuus, mikä rauha. Yhteydet lähimpään rantaan, palveluihin ja kouluun tulivat selkeämmiksi. Nyt tunsi olevansa paremmin sinut kotikylämme kanssa. Lapset sanoivat alkavansa pakkaamaan kun saavumme kotiin. We are sooo ready to move on.

--

Telkusta tuli A beautiful mind, jonka näin ensimmäistä kertaa. Elokuva teki minuun syvän vaikutuksen. Ja kiintymykseni Russel Croween ja tämän näyttelijäntaitoihin sekä karismaan vain vahvistui. Ei minuun nuoret komeat näyttelijät enää vetoa, jos ovatkaan koskaan. Tässä on miesnäyttelijä ehdottomasti minun makuuni. Hänen nauravissa silmissä on muuten jotain samaa kuin isäni silmissä.

Lauantairiennot

Tuntuu, että viime päivinä ollaan taas hypähdelty tuskanhien ja ilonkyynelien välillä tasaisesti. Toissa-aamu oli taas semmoinen vähemmän onnistunut aamu. Kotiin tultuani olin todella down, mutta mieltä piristi tutun lähettämät kuvat kesästä, etenkin niin onnellisen tuntuinen kuva minusta poikani kanssa. Se valasi taas lisää toivoa.

Tänään oli kiva lauantai. Vielä kaupungin ilojen ja houkutuksien armoilla nautimme spontaaneista elokuvareissuista koko perheen kanssa. Ehdotin Polar Express:ä ja netin kautta ostimme kätsysti liput tuntia ennen elokuvan alkamista. Oikeaa joulumieltä pursuava elokuva. Pidin kovasti. Tuijotin simät tuikkien, lapsi todella heräsi eloon minussa. Elämys niin perheen pienille kuin isoille. Tyttöni siirtyi jossain vaiheessa syliini ja silittelin välillä selkää kun tunsin lihasten tärisevän tai jännittävän. Jotkut kohdat saivat taas hihkumaan ilosta ja naurusta. Täytyi melkein hyssytellä välillä. Tietysti kaikkein hiljaisimpana hetkenä, niin salissa kuin valkokankaalla, tämän piti hihkaista täällä on hiljaista!

Ostarilta kipaistiin jonkinlaista take away-lounasta ja syötiin kaupan ulkopuolella. Tuntui, että saimme osaksemme hymyileviä katseita, vaikkemme nyt mielestäni ollenkaan ihmeellinen näky olleet. Isä ja tyttö jyrsivät kanan koipea, minä ja poika haarukoimme salaattia ja mussutimme ihania croissantteja. Ihmisillä näyttää jo olevan joulumieltä rinnassa.

Päivän agendaani sisältyi löytää jostain hopeista joulukuusikoristenauhaa, koska sellaisella piti kuoropoikamme varustaa maanantain Lucian päivän vietolle. Hankalammaksi tehtäväksi kuitenkin osoittautui, vaikka kuvittelin löytäväni helposti. Päädyimme sitten kipaisemaan tungoksisen Ikean kautta. Sieltä uskoin moista tavaraa löytäväni. Ja pah. Ainoa hilenauhaviritys löytyi joulukuusipallojen ja kultarusettien kanssa samassa paketissa, ja sekin oli kullanväristä. Se sai nyt kuitenkin välttää. Joulukuusta meiltä ei löydy, mutta rahapuu sai sen sijaan juhlavan asun, kiiltävät punaiset pallot. Aika hauska viritys :)

Minä kuulostelen ja kuulostelen, mutta en koe tuntevani niitä pieniä kutituksia mahassa yhtä usein kuin viime viikkoina, vaikka periaatteessa vielä ei tarvitsisi tuntea mitään. Mutta se herättää huolta. Kaipaan niitä elon merkkejä. Tökin, juon mehua, mutta tuntuu hiljaisemmalta vaikkakin olo on aikas turvonnut. Toivottavasti pikkuisella on vain nyt hijaiselon päiviä. Kaiken lukemani perusteella huolen aihetta ei vielä pitäisi olla. Ja kokemuksen. Yksi aamu ehdin taas turhaantua hiljaisuudesta, mutta vähän myöhemmin tytölle aamupalaseuraa pitäessäni tunsin kunnon muljahduksen oikealla puolella vatsaa mikä toi onnen ja rauhan takaisin.

Ehkä juuri tämä helposti saatavilla oleva informaatio onkin sekoittanut pienen pääni. Luulisi nyt kolmatta kertaa olevansa rennompi, mutta näin ei ole ollut. Kenties tekee ihan hyvää saada netti pois päiväjärjestyksestä ensi vuoden puolella.

Lammasta ja suklaakastiketta

8-vuotishääpäivämme juhlistimme eilen kreikkalaisin makuelämyksin Oslon leppoisassa Zorba-ravintolassa. Palvelu oli odotetusti pirteää ja huomioonottavaista. Itse tilasin lammasta tzaziki-kastikkeella ja perunoilla - ja nautiskelin! Kuopukselle maistui souvlakit, esikoinen tyytyi epäluuloisena perinteiseen lasten menyyn eli makkaraan ja pottuihin. Hääpäivälahjoja availtiin ruokaa odotellessa, tällä kertaa lahjoja koko perheen makuun. Uskokaa tai älkää, ruokavaaka oli miehen mielestä mainio ja romanttinen lahja. Hän on mankunut moisen perään jo vuositolkulla. Itse en ole kokenut kapinetta hyödylliseksi koska annostelen summamutikalla, ja taisin heittää menemään perheeltä perityn mielestäni vanhan ja ruman vaa'an kun se vain vei tilaa kaapissa eikä tullut käyttöön kovin usein. No nyt meillä onkin sitten moderni digitaalinen vaaka. Ja ei, sitä ei suinkaan käytetä kaloreiden mittaamiseen vaan vain ja ainoastaan kokkailuun.

Miehen tyytyväinen ilme suklaalevyä (niin, jo valmiiksi punnitun ja merkatun tavaran!) punnitessa oli kyllä hankinnan arvoinen, en voinut muuta kuin nauraa. Maittavan illallisen perään jatkoimme kotiin suklaa fondue-jälkiruoalle. Uutta fondue settiä oli kokeiltava heti. Lapset dippailivat banaanin, melonin ja ompun palasia innokkaina suklaaseen. Tyttö olisi mieluusti dipannut suklaapalasia suklaaseen. Varsinainen herkkusuu (taitaa tulla äitiinsä). Kyllä, tätä herkkua tulemme harrastamaan useammin. Oikein sosiaalinen tapa nauttia jälkiruoasta. Romanttisenkin ateriasta saattaa tehdä, jos pitää kumppaninsa suun makeuttamisesta anteliailla suupaloilla

Elukit, ne elukit

Alan jo soimata itseäni laiskuudellani kun en vielä ole ryhtynyt pakkaamaan. Mutta olenhan jo jotain saanut aikaiseksi. Iso projekti oli tyhjentää akvaario. Siinä se öllöttelee tyhjänä. Kalat pääsivät kälylle adoptioon. Kultakalamaljassa uiskentelee edelleen taistelijaparimme mutta saivat kavereikseen kaksi piikkisilmää. Niistä en halunnut luopua, ja vihdoin niiden vipellyksestä voi nauttia. Isossa tankissa kun piileksivät jatkuvasti kannon alla ja kurkistivat ihan vähän vain ruokinta-aikaan. Akvaariossa on jo ollut kauan vuoto-ongelma, joten 80-litrainen pääsi nyt lomalle. Maljan ja kanihäkin hoidossa muiden velvollisuuksien lisäksi on tällä hetkellä minulle ihan tarpeeksi. Kanihäkkikin on alkanut kiroiluttamaan vaikka pupusiani kovasti rakastankin. Kaninpissin haju jotenkin vaan tunkeutuu kaiken läpi vaikka mitä tekisi. Ilmastointi on kuulemma ollut talon muissakin asunnoissa viime viikkoina huono. Pitäis tarkastaa tuokin asia, kun ei ongelma ole lupauksista huolimatta minnekään kadonnut. Laiton kanit parvekkeelle pariksi päiväksi kun sain tarpeekseni hajusta, mutta sääliksi kävi niiden värjöttelyn ja anelevien silmien katseleminen. Otin sisälle ja piristyivät silminnähtävästi. Vihdoin saivat loikoilla ihan koivet pitkällään ilman värjöttelyä kosteassa ja kylmässä häkissä. Heitin pohjamaton menemään. Eivät olleet edes ehtineet jyrsiä sitä muodottomaksi mutta Charlie-ruikkijan ansioista se taisi ollakin suurin hajun lähde. Charlie, Charlie.. terminaattorimme myöskin. Chaplinin pälvi selässä on vain laajentunut. Keksisi nyt muuta nyrpittävää kuin kaverinsa turkin. Ja toinen ei näytä edes pistävän pahakseen!

Bad breath day

Voi elämä, että kevätsipuli ja kirsikkatomaatti osaa olla hyvää valkosipuliyrttijuustolevitteen ja hapankorpun kanssa. Onneksi en ole joutunut puhelemaan kovin monen kanssa tänään, koska haisen taatusti sipulille. Nyt vaan uppoaa tällaiset snacksit. Ja ai että jogurtti ja piimäkin maistuvat nyt niin hyvältä. Raskaus saa minut aina syömään terveellisemmin kuin tavallisesti, eikä siksi, että olisin niin tottelevainen vaan siksi, koska keho näyttää huutavan juuri tiettyjen asioiden perään.

Viikonloppuna oli taas kokous. Jouduin rahdata pitkän päivän jälkeen itseni ja lapset junalla kotiin, koska mies oli autolla filmauskeikalla. Ajattelimme ottaa matkan jännittävänä seikkailuna. Ihan kunnollisessa junassa ei ole tullut matkustettua pitkään aikaan. Matka ei kai kuitenkaan ollut lapsille kovin kummoinen, koska sitä kesti vaivaiset 15 minuuttia. Lähes sama meininki kuin metrossakin mutta mukavammat ja korkeammalla olevat istuimet. Vastapäätä istui hienompiin vaatteisiin sonnustautunut pariskunta, jotka onneksi vain hymyillen siirsivät jalkojaan kun lapset istuutuivat märkine saappaineen ja lahkeineen. Toisella puolella istui huppelissa oleva naispari, joista toinen siemaili avoimesti pienessä muovipussissa olevasta pullostaan. Noin julkinen juominen hyvin harvinaista täällä päin. Toinen hymyili ja vilkutteli tytön suuntaan, joka ei tällä kertaa kovin innokkaana vastannut. Kipaistiin hampparit ennen metroon jatkamista. Kovin rauhaisaksi ei ateriaa voinut kutsua kun yhden piti tietysti heti syönnin aloittetuamme vinkua vessaan. Ilkeä äiti käski odottamaan ja antamaan ruokailurauhan, mutta pitihän sen sitten kostautua ja pisu ehti lirahtaa housuun. Jos isä olisi ollut mukana, ei olisi ollut syytä odottaa, mutta en pitänyt nyt ajatuksesta jättää poikaa yksin siihen vessareissun takia. Kotiin tultua hoputin lapset iltatoimille ja nukkumaan. Olin ihan sippi, halusin vain ojentaa sängylle ja olla. Kuten tavallista, nukkumisesta ei tule paljon mitään niinä öinä kun siippa ei tällaisten keikkojen takia ole vieressä lämmittämässä. Heräsin puoli kahden aikoihin, ja tovin valvottuani iski nälkä, johon oli saatava ainakin pari leipäsiivua. Sitten väsyttämään päätä kanavasurffauksella. Olin laittanut kaikki puhelimet yöpöydälle, minkä aina teen jos joku perheenjäsen sattuu olemaan yöllä muualla. Kolmen aikaan ulko-ovi kävi ja mies kurkisti varovaisesti makuuhuoneeseen ja yllättyi nähdessään kukkuvan vaimon. Ehdittiin vaihtaa kuulumiset, ja sitten uni maistuikin aamuyhdeksään saakka.

Pitäisi olla iloinen, ettei ole aivan hirveää kiirettä muuttaa, mutta jotenkin ei nyt jaksa tätä odottamisvaihetta. Tammikuun 6. saakka tuntuu ikuisuudelta. Jotenkin on ihan valmis muuttamaan, toisaalta uusi arki ja uudet asiat joihin sopeutua tuntuvat vähän pelottavilta. Taidetaan olla lähinnä minä ja mies, joilla on jotain angsteja muutosta kohtaan, vaikka pääasiallisesti ollaan tietysti valmiita ja iloisia asiasta. Lapset eivät onneksi kauheasti murehdi tulevaa, vaikka ei tietysti voi olla täysin varma miten he tulevaa nyt prosessoivat. Tähän asti muiden uteluihin uuden kotipaikan tai koulun jännittävyydestä tai kaverien menettämisestä ovat lapset suhtautuneet uskomattoman määrätietoisesti: "No eikä ole ikävää. Sittenhän saamme paljon uusia kavereita!"

Hakiessani poikaa tänään kyselin tältä, miksi eräs tyttö kiitteli häntä, ja mitä tämä oli antanut tälle. Hän sanoi, että oli piirrellyt ja leikellyt sydämiä tänään tytöille, nähtävästi ihan omasta aloitteestaan, askerteluinnostaan. Teki vain mieli rutistaa ja suukottaa poskelle. Miten viatonta ja suloista. Ei toistaiseksi sen kummempia taka-ajatuksia eikä ihastushömpötystä. Äitikin haluaa sydämen!

No nukkukaas jo!

Lastenhuoneesta kuuluu peittelemätöntä mekastusta vaikka siellä pitäisi jo olla hiljaista. Isä menee, kehoittaa nukkumaan ja toivottaa hyvää yötä. Tyttö vastaa huolettomasti: Hyvää yötä ja hyvää viikonloppua! Tokaisun tekee vieläkin huvittavammaksi se seikka, että on jo sunnuntai-ilta.

Joulu ja me

Törmäsin vuoden takaiseen juttuun äitimuorista. Heijastaa pitkälti meidänkin suhdetta jouluun. Lapsille on kyllä suotu ilo availla suklaakalenteria ja valoa kaipaan ehdottomasti joulukuuhun, joten sitä (ei mitään räikyvästi tonttu- tai tähtivaloja) on yksi viritys omassa paikassaan. Viritettiin se eilen ja kyllä on ihmeesti tuonut iloa ja tuiketta taloon. Kynttilöitä polttelen ahkerasti ja niistä puheen ollen, täytyykin pian käydä hakemassa täyttöä varastoon naapurin Ikeastamme, kynttilöiden ja hyötykrääsän valtakunnasta.

Siskovoimaa

Niin ne pikkusiskot ovat kasvaneet ja alkaneet taiteilemaan, runoilemaan, kuvailemaan. Niiden kanssa voi jo puhua näin naisten kesken. Myönnän ammentavani heistä nuorta energiaa ja intoa.Koen merkitseväni myös heille isosiskona. Kuinka erilaisia olemmekaan ja kuinka samaan aikaan monella tapaa samanlaisia. Pikkuveli on ollut aina se kaikkein lähin, ja meillä on edelleen vahva yhteys ja side toisiimme (pieni ikäero), mutta pikkusiskojen vartuttua on suhde heihinkin lujittunut vain kasvavasti. Mikä onni että on sisaruksia, ja että sen onnen on voinut suoda omillekin lapsille.

Pienet isot asiat

Aamulähdöt ovat olleet vihdoin sujuvampia. Niitä kun ehdin jo alkaa kammoksua tässä ja miettimään miten tästä kaikesta vielä selviä kun osoite vaihtuu ja matkaa tulee enemmän, eli herätystä pitäisi vielä aikaistaa. Poika teki urhean asenteen muutoksen sen jälkeen kun hänen aamuhitaus ja kenkkuilu otettiin vakavampaan puhutteluun. Kyllä toki ymmärrän heräämisen vaikeuden ja sen ettei aamupalaa hetkessä hotkaista, mutta asiaa ei auta valitukset joka ikisestä asiasta, heräämisestä, vaatteista, aamiaisesta jne. Tirskautin parin kyyneleenkin tuossa yksi aamu vääntöjemme perään ja osoitin hyvin avoimesti tunteeni - että kiittämättömyys teki minut itseasiassa surulliseksi. Uskon tämän tunnevyöryn olleen itseasiassa hyödyllinen. Lapsillakin on velvollisuus ymmärtää vanhempiensa tunteita ja tasapaksu hallittu lähestyminen lapsiin ei sekään toimi koko ajan. Kiitollisuuden osoittamista pienistäkin asioista on nyt yritetty harjoitella, ja uutta asennetta näihin aamuihin. Kyllä, minäkin harjoittelen. Ja sen on tuottanut tuloksia. Kovin monta saarnaa ei siihen enää tarvittu.

Viime aamuina sängystä on noussut lapsi, joka on ensimmäisenä ilmoittanut haluavansa kouluun. Joka ei pahemmin ole leivän päällisistä valitellut eikä muotitietoudellaan pukeutumistilanteita pitkittänyt. Joka on tepastellut reippaaseen tahtiin kouluun. Kaikki tämä oli lähes päinvastaista joitakin päiviä sitten. Minäkin olen viemisten jälkeen astellut iloisin askelin kotiin enkä masentuneena ja alla päin, syyllisyydellä itseäni lietsoen. No, katsotaan kuinka kauan tätä jaksetaan jatkaa. Jokapäiväistä tsemppaamista ja ponnistelua tämä.

--

Yöllä joku kolisteli masussa. Käsi siirtyy vatsan päälle ja ajatukset lentävät pienen kaverin luokse. Kiitos kun kerrot olemassaolostasi! Pahimpien tenttipaineiden ja raskaiden ajatusten alla juttelin pikkuiselleni eräänä iltana väsynyttä ruhoani lepuuttaessani ennen nukahtamista. It's a rough world, my friend, but we'll make it a softer place.

--

Sain aikaiseksi kerätä pyykit telineeltä. Sytytin pari kynttilää, kuuntelin lempimusiikkiani vaatteita viikatessani. Palkitsin työni tuoreella kahvikupposella. Sormet hamuilivat kaapin kätköihin namukulhojen pohjalle siinä toivossa että sinne olisi jotain jäänyt. Ei ollut, mutta mieli oli jo makea. Löysin vaatekaapin perukoilta neuleen jonka olin jo ehtinyt unohtaa. Se sopi hyvin vaaleanpunaiseen mielialaani, ja uusiin muotoihini.

Perherumba yksi vee!

Unohdin juhlistaa päivän oikeaan aikaan, mutta vielä ei liene liian myöhäistä juhlia Perherumban 1-vuotissynttäreitä mitkä oli tuossa marraskuun lopulla. Tuntuu surulliselta myöntää, että Perherumba saattaa ottaa pitkän tauon vuoden vaihteen jälkeen, koska muutamme sellaisille korkeuksille, jonne yhteyksien saapumista täytyy odotella kevääseen saakka. Kaivuutyöt kun voi aloittaa aikaisintaan huhtikuussa. Niin ne fysiikan lait vaan määräävät tätä virtuaalistakin olevaisuutta.

Tulee olemaan todella outoa ilman kunnollista nettiyhteyttä, mutta alkuun riittääkin paljon muuta tekemistä asettuessa uuteen kotiin ja paikkakuntaan. Lupaan kuitenkin tehdä paluun, eikä perherumba täältä minnekään sillä välin häviä, tai jos muuttaa muotoaan tai osoitettaan, siitä kyllä arvoisille lukijoille ilmoitetaan.

Koko joulukuu kuitenkin aikaa vielä huhuilla täällä.
Kakkua kaikille ja hyvää mieltä!