Jumittaa

Löysin itseni töllöttämästä vanhaa suomileffaa jossa näytteli Tauno Palo, ja jäin seuraamaan tapahtumakulkua. Elokuva käsitteli naisten äänioikeuden saavuttamista edeltävää aikaa eduskunnan palvelustytön näkökulmasta. Sen kummemmitta analyyseittä, jäin jumittamaan telkan ääreen. Minulla oli ennen tapana katsoa oudoin nostalgisin mielin mustavalkoisia SF-filmejä ikään kuin leffat olisivat heijastaneet jotain edellisestä elämästäni, tai sitten olen vain sellainen romantikko. Nähtävästi viimeistä.

Meinaan muuten jatkuvasti näpyttää ääkkösille pilkkuja erikseen tottumuksestani näpytellä norjalaisella näppikselläni. Tässähän nyt ääkköset ja öökköset on valmiina mutta sormet hakevat muualle. Jumittaa.

Opin tuon ilmaisun nuorekkailta eli nuorilta siskoiltani. Apropos uudet ja vanhat ilmaisut, kirjoitin äskettäin ilmaisun ILMAUKSENA! Ilmaisu sai aivan uuden ilmavan ulottuvuuden. Hoono soomi, voi kökkö tätä kielitaitoa. Jumittaa, ihan oikeesti. En enää muista mitä piti kirjoittamani noista ilmaisuista. Palaamme asiaan kun jumittamismoodi on tällä kielikipuisella (ihan oikeesti) ihmisellä hellittänyt.

Ja tämä ei ollut kännibloggaus, koska en kännää, koskapa minun ei tarvitse. Olen hullu ja suht estoton muutenkin (sopivassa seurassa). Siitä todisti vanhan yläastekaverin kanssa käymäni muistelot tänään. Me olimme itseasiassa muinoin aikamoinen hölöttävä ja hassutteleva parivaljakko. Muistui myös mieleen miten olin tehnyt tuttavuutta tämän kanssa ensimmäistä kertaa. Olin kuulemma kysynyt jotain aika henkilökohtaista mutta ajankohtaista kyseiseen (teini)ikään liittyvää heti kättelyssä, mutta onneksi ystävä pitikin siitä enkä ollut karkoittanut tätä uteluillani. Minulla oli jännän toimiva tapa testata intimiteettiä uusien ystävieni kanssa. Useimmiten se toimi lähestyttävästi, koska minulla ei ollut estoja vastata omasta puolestani samaisiin kysymyksiin.

Hauska tutustua. Käytättekö rintaliivejä?

Tuttui makui

Se on niin kieltä ja aisteja lepuuttavaa olla vahassa kotomaassa. Maistella tuttuja makuja, lepuuttaa silmiä tutuissa maisemissa. Itseasiassa kummallisen normaalinoloista ikään kuin mitään ei olisi ehtinyt tapahtua tällä välin, mutta toisaalta se vanha elämä niin kaukaista, ja nykyinen elämä tällä puolen vierailijan roolissa sopeutumista vaativaa. Ennen olin tämän huoneiston asukas, nyt siinä vieraileva, ja vaikka kuinka olisi oikeus vaikka hakea jääkaapista palasta tai käydä siellä tai täällä, on se nyt jotenkin niin paljon suunnitelmallisempaa.

Matka meni muuten kolmessa loikassa sen sijaan että se olisi voinut tehdä kahdessa loikassa. Suureksi yllätykseksemme (ei olisi pitänyt olla viimeaikaisten Gardemoenin lentokentän uutisten perusteella) eka lentomme ilmoitettiin peruutetuksi saavuttuamme lentokentälle klo 8.00 aikaan torstaiaamuna (herätys klo 5.00!) . Jouduimme odottamaan hikisen tovin uuden lennon varaamista, mutta onneksi saivat sen jo tunnin päähän johon kiidin kaksi lasta kintereilläni ja vauva liinassa, läpivalaisun läpi kenkien riisumisineen ja irtotavaroiden laatikoimisineen, 16 lipun nippu kädessäni. Niinpä, neljä henkilöäa, kolme lentoa (Tukholman kautta), eli 16 lippulappusta. Lykkäsin ne aina tarkastajien käteen yhtenä hikisenä kasana ja pyysin silmiäni räpsytellen vauvaa sylissä heijaillen, että olisivat ystävällisiä, ja etsisivät oikeat liput jatkokäsittelyyn.

Selvisimme matkasta kiitos suojelusenkelien. Yksi oli niin ystävällinen ja nosti tietämättömästi pudottaneeni lipun lattialta ennen keskimmäisen lennon lipputarkastusta, ja samainen enkeli sattui istumaan edessämme, ja tämä tarjosi tyhjän ikkunapaikan tytölle ja piti tälle seuraa lennon ajan. Vauva nukahti onneksi kaikilla lennoilla syliini, luojan kiitos, muuten ei olisi varmaan syömisestä tullut mitään kun joka paikkaan olisi tartuttava tai kurkoteltava ja asioita räplättävä tai ravisteltava.

Ihana nähdä vanhoja ystäviä, perhettä. Eilen loma alkoi tuntua lomalta kun pääsin kampaajan käsiteltäväksi ja sain karvat uuteen uskoon, ja tänään shoppailun ja tuttuja kotikatuja tallustelemisen ansiosta. Annoin suuren luottamustehtävän pikkusiskolle ja tämä sai siistiä kulmakarvani uuteen uskoon. Ja siinä hän onnistui. Näppärä kun on käsistään kakenlaisessa. Itse kun en koskaan jaksanut tai uskaltanut tehdä niille sen enempää.

Vanha yläasteen ajoilta tuttu ystävä soitti yllättäen ja sovimme treffit perjantaille. Tunnistin tyypin naurusta heti puhelimessa. Muistui mieleen hyvät juttumme ja yhteisen huumorimme takaisilta ajoilta. Miltähän nyt tuntuu läpän heitto näin monen vuoden jälkeen, muuttumisen, varttumisen..? Jää nähtäväksi ja kokeiltavaksi.

Odotan oman kullan tuloa. Kainaloon pääsemistä ja omia juttujamme. Enää kolme päivää.

Ready to hit the road

Ehdin vetää jo kamalan ressin siitä, että olin hukannut tytölle jo täytetyn kouluun kirjautumislomakkeen jonnekin. Onneksi asia järjestyi tänään vaivattomasti noutamalla koulun kanslerista uusi lomake. Ei kuulemma aikarajakaan ollut niin tarkkaa.

Suureksi yllätyksekseni kapsäkit on jo lähes valmiiksi pakatut ja odottelevat jo eteisessä näin varhain illasta. Suuri kivi jo pudonnut harteiltani. Pari tuntia sitten olin kireä kuin venytetty kumilanka. Luulin jo etten varmaan ehdi pakkaamaan kun vauva ei suostunut nukkua ja jo pelkästään viimeisten pyykkien ripustamiseen ja lajittelemiseen meni oma aikansa. Kolmesta laukusta tulikin neljä laukkua, koska talvihaalaritkin piti tuikata johonkin, ja tämä lisälaukku pelasti myös vauvaruokaprobleeman ja lahjojen varastoimisen. Inhoan, inhoan pakkaamista, mutta tehtävän saavutettua on ylpeä olo kun on onnistunut saamaan neljän hengen rojut liikutettavaan muotoon. Enää ei pysty vain ajattelemaan matkatessa että lapset ovat jotenkin itsensä ulokkeita, että meneehän ne tavarat siinä samassa. Kahdesta aikuisesta ihmisestä on poksahtanut viiden hengen perhe, ja jo minä lapsineni liikenteessä tekee yhteensä neljä eri kokoista liikkujaa omine aivoituksineen ja tarpeineen. Vieläkin on tässä faktassa äidillä sulattelemista. Käytännössä onneksi ei tarvitse sentään lukua pitää.

Kanit pääsivät hyvään hoitoon. Asuttavat entistä kanamökkiä ja nauttivat jopa isommasta tilasta kuin kotonaan.

Aivot keilalevat edelleen, että mitä vielä mukaan, mitä vielä viime tingassa pitäisi muistaa. Huomenna herätys jo viideltä, jolloin ei ole aikaa muuhun kuin saada itsensä ja lapset pukimiin ja pakkautua autoon. Isäntä tulee kentälle saattamaan. Tiedän, että erotessa tulee ikävä, hyvin outo tunne. Harvemmin olemme toisistamme erossa useampia päiviä paitsi nimenomaan näissä merkeissä. Onneksi liittyy joukkoomme viikon päästä. Ajaa tuiskujen ja ajelehtii aaltojen läpi päästäkseen taas pian seuraamme. Kuulemma odottaa innolla sitä tunnetta kun voi vain sulkea oven perässään ja päästä tielle palaamatta takaisin jonkin aikaa. Tiedän tunteen. Hit the road Jack...

Walking rag

Appi ja vaimonsa kylässä. Keskustelemme kahvipöydän ääressä, minulla vauva sylissä. Vauva imeskelee hurmioissaan lusikkaa, välillä työntyy liaan syvälle kurkkuun ja kuuluu yökkäus. Osaan odottaa tulevaa pulautusta, ja tuleehan se sieltä lopultakin. Vauvan rinnuksen, suun ja oman paitani pyyhkimistä. Kumarrun siirtämään vauvan hetkeksi sitteriin ja kahvipöydästä kommentoidaan takanani ainakin kaksiäänisesti "hei, sulla on takapuolessakin jotain!".

"No johan tuntuikin siinä jotain kosteaa kun pyllistelin".
Hekotusta.

Kun vieraat lähteneet, paikat siivottu ja lapset sängyissään viskaan tomerasti vaatteet pyykkikoriin ja puen päälle yöpaidan ja aamutakin. Ei ole mitään vapauttavampaa kuin tämä. Vähän väsynyt olemaan kävelevä puklurätti.

Ai mitä asiaa sulla olikaan?

Värkkään jotain keittiössä ja keskittymistäni haastaa kaikenlaiset "äiti kato"-huomautukset.

7-vuotias esittelee poskeaan, jota pullistelee omalla kielellään:
"Kato äiti, poski on raskaana".

Ja äitillä olis vaikka mitä tekemistä, ja joutuu tekemään ikävän keskeytyksen tehtävään johon on niin uppoutunut, eikä osaa sanoa älynväläykseen muuta kuin puoliärsyntyneesti "höh!". Mutta pakko nauraa päälle.

Scheduling

Enää neljä päivää Suomeen lähtöön. Lapset ovat tällä kertaa kyenneet hienosti arvioimaan itse kuinka monta yötä lähtöön on. Joka aamu seinällä olevan kalenterin ruutuja lasketaan hartaasti, ja välillä väännetään siitä, kuka se nyt laski tällä kertaa oikein. Vähän kaikesta keksitään nykyään nahistelun aihetta.

Tämän viimeisen viikon aikataulun hahmottaminen alkoi jo tänä iltana. Olen perunnut ja paikannut tapaamisia. Kummasti näitä sosiaalisia rientoja jaksoi mahtua ensi viikolle. Huominen naapuriäitideitti peruttiin sairastelun takia, tai siirsin sen tiistaille, tulkoon ken kykenee. Erään amerikkalaisen uuden tuttavuuden kanssa ollaan jo kolmisen viikkoa imoiteltu puolin ja toisin suunnitelmistamme ja etsitty mahdollista saumaa tavata. Kutsuin tämän huomiseksi meille kaksosineen, ja nyt aikataulut meni onneksi yhteen. Tuntuu, että kuluneen vuoden aikana uudessa kotipaikkakunnassamme olen tehnyt useampia tuttavuuksia ja monen kanssa on ollut tarkoitus tavata, mutta aika on vain kiitänyt ohi ja nimi-, osoitelappuset kummittelevat velvoittavasti kalenterin välissä. Tiedän kuitenkin, että kun en luovuta ja vihdoin saa aikaiseksi uhrata aikaa uusille tuttavuuksille, elävöittää se mukavasti tätä arkea ja hyvässä lykyssä laajentaa tuttavapiiriä ihan pysyvästikin.

Poika myös muistutteli minua siitä, että koulukamu pitäisi kutsua yhdelle päivälle ennen lähtöämme. Niin ensi viikkokin on jo suunnitelmiltaan lähes paketissa. Pitäisi myös muistaa pakata pahjoja, pestä viimeisiä pyykkejä ja hahmotella mitä kaikkea mukaan. Elukitkin on luovutettava hyvissä ajoin hoitoon. Onneksi täällä löytyy hoitopaikka kaneille tuttavaperheestä samalta paikkakunnalta ja kalamaljaa saa hoitaa naapurin vanhempi pariskunta. Tuttavaperhe ovat myöskin kaniystäviä ja heillä hieno kanitarha pihassa. Kaupungissa kanien lomahoitopaikan jarjestäminen oli paljon mutkikkaampaa, koska hoitopaikka saattoi löytyä kauempaa ja jonkun teinitytön pienessä kämpässä kanien asuttamisesta sai pulittaa aikamoisen summan vaikka ruoat ja kuivikkeet oli tuotava itse.

Asia toisensa jälkeen vahvistaa siitä, että olemme päätyneet oikeaan paikkaan. Kanihörhöilyni on vain yksi todiste siitä, että minussa asustaa maalaissielu. Ei kuitenkaan ihan erakko sellainen, mutta ei ainakaan täysaikainen kaupunki-ihminen. Tämä seutu on sopiva paikka noiden välimuodolle, joka kaipaa ihmisiä lähelleen, mutta silti sen oman tonttinsa, ja sopivasti palveluja ja kulttuuria, ettei ihan takapajulaksikaan voi kutsua. Suurempien kulttuurielämysten ja sivistyksen kaipuussa suuntaa vain katseen sen rannan suuntaan, missä näkyy eniten rakennuksia ja valoja. Holmenkollenkin näkyy meille pienenä valkoisena liukumäkenä kun oikein tarkkaan katsoo.

Puuttunut elementti

Oli luksusta saada nukkua tunti ekstraa toisen aamuisen herätyksen jälkeen. Se ainoa etu näissä viikonlopuissa, ettei tarvitse vauvan ensimmäisen herätyksen jälkeen nousta ylös myös hoitamaan loppuperhettä, vaan voi ottaa pirteän vauvan viereensä leikkimään ja hymyillä tälle toisella silmän kulmalla edelleen lepuutellen kehoaan. Väsykitinän alettua ottaa rinnalla ja siirtää sänkyynsä. Hyvässä lykyssä vauva nukkuu se odotetun tunteroisen, jonka aikana pääsee vasta hyvän levon makuun, eikä herätessä ole kieltämättä kovin hehkeimmillään, mutta kokonaiseen unimääräänhän se vaikuttaa lisäävästi.

Meidän koti on vihdoin saanut sen kauan kaivatun puuttuvan elementin, kunnollisen stereosysteemin olkkariin. Tajusimme ensimmäisiä testauksia kuunnellessamme kuinka olemmekaan kaivanneet mahdollisuutta istua nojatuolissa ja sukeltaa kuunneltavan musiikin maailmaan HYVÄN äänikuvan suomalla elämyksellä. Musiikki on merkinnyt meille paljon, aina suhteemme alkuvaiheesta lähtien. Se vanha automme on ollut paras paikka kuunnella musiikkia miehen poikamiesajan ehkä parhaimman investoinin ansioista, mutta kotiimme olemme voineet vain unelmoida moisesta vuosikaudet.

Sohvan molemmin puolin kohoavat kaiuttimet jopa näkönsä puolesta sopivat mainiosti, ne ikään kuin puuttuivat siitä aikaisemmin. Olin pelännyt, että se joskus hankittava stereosysteemi tulisi liikaa hallitsemaan olohuoneen kokonaisvaikutelmaa, mutta nämä eivät olleet onneksi mitään verrattuna isännän aikaisempiin itse nikkaroimiin, viime vuosina kuitenkin työhuoneessa käytettyihin kaiutinpönttöihin.

Musiikista puheen ollen, olen kai vuosien varrella jo niin tehokkaasti norjalaistunut, että olen löytänyt täältä nähtävästi ensimmäisen norjalaisen lempiyhtyeeni. Hassahdus vastaa jotain suomalaiselle vastaavaa J. Karjalaista, mikä ulkomaalaiselle kuulostaisi vähintään oudolta kun taas musiikista diggaavalle musiikki merkitsee nostalgioiden ja tiettyjen mieltymysten huipennusta. Bongasin yhden kappaleen ("knekker deg") autoradiosta ja etsin hakusanoilla yhtyeen netistä, ja johan biisimakupaloja (http://www.kaizers.no/articles/4/10/lyd.ehtml) maisteltuani tykästyin musiikkiin heti. VAIKKA laulaja laulaa hassulla etelänmurteella. VAIKKA ensivaikutelma saattaisi vihjailla kellarihumpasta. Mutta pidän, ehdottomasti. Teille kiinnostuneille, selatkaa netistä hakusanalla Kaizers Orchestra. Erityisesti vanhemmasta tuotannosta "Ompa til du dør" löytyi paljon hauskoja biisejä. Tahtoo levykauppaan heti.

Talviunesta haikaillen

Pakkasta kirpeimmillään -7 astetta, selkeä luminen päivä. Lähdimme tytön kanssa auringon sarastettua kävelylle ja testailtiin kiikaria. Jotenkin tuntui niin omalta tähystellä sillä ja bongata hienoja näkymiä kiikarin palloon. Kamerasilmä kiinnostui vangitsemaan kivoja vinkkeleitä. Harmi vaan ettei ollut shoot-nappia.

Vauvakin lopulta väsyi rattaissaan vaihtelevien maisemien katselemiseen ja ummisti silmänsä maailmalta.

Punanenäinen kissa leikki vekkulimaisesti lumessa. Tajusimme kissan läsnäolon kun puskan oksistosta kuului rasahdus ja lumet varisivat oksilta maahan. Kuvien ottamisesta ei meinannut tulla mitään kun kissa tuli puskemaan kamerakättä ja lämmitteli mielellään reittäni vasten. Kehräys vain kävi. Tyttö olisi niin mielellään ottanut mirrin omakseen ja uskotteli, ettei se varmaan kenenkään ollut kun ei ollut kaulapantaakaan. Jouduin vakuuttamaan toisin.

Poika on ylpeästi päättänyt kävellä minua koululta keskustaan vastaan. Oli pettynyt kun tulin hakemaan hänen juuri saavuttuaan perille. Olisi niin mielellään kokeillut enemmän siipiään ja jäänyt rantaan leikkimään.

Iltapäivästä painaa kova väsymys. Olen repsahtanut ottamaan ruoan jälkeen iltalahvit. Jotenkin liittyy tämä tarve myös vuodenaikaan. Mitenkään ei pieni koffeiinitankaus näytä kuitenkaan vaikuttavan yöuniin. Yöllisten herätysten välillä nukun kuin tukki. Kyljen puutumisesta päätellen en ehdi liikahtamaan vasta kun vauva herättää, ja silloinkin hyvin vastentahtoisesti. Viikonloppuna vauva täyttää jo puoli vuotta. Puoleen vuoteen ei ole saanut nukkua yötä yhteen putkeen. Uskomatonta että tällaisesta kidutuksesta kuitenkin säilyy hengissä. Onneksi meidät on rakennettu niin, joskaan ei rääkkiä ikuisuuksia kestäisi. Ja sitten kun yöt alkavatkin rauhoittua niin mieli osaa ironisesti olla rauhaton, koska on tottunut saamaan elonmerkkejä vauvasta tiheämpään tahtiin. On vain pakko käydä kuuntelemassa että vauva varmasti hengittää.

Vieläkään en ole päässyt eroon siitäkään tavasta, että käyn ennen nukkumaanmenoa katsomassa nukkuvia lapsiani. Viimeinen tarkastus, että kaikki on hyvin, peitto hyvin päällä ja keho levollisessa asennossa (ei esim. putoamaisillaan sängystä). Se pakollinen nuuhkaus ja suukko päähän.

Ei minuakaan edelleen haittaa saada suukko ja silitystä ennen nukahtamista. Useimmiten saankin.

Perherumbaa 9 vuotta!

Aloitimme jo huomisen hääpäivän vietot tänä iltana, koska huomenna ei olisi yhteistä aikaa ennen iltaa. Ja no, kun olemme niin kärsimättömiä kaiken maailman merkkipäivien suhteen. Lapset olivat tekaisseet mitä ihastuttavimpia piirustuksia ja korttiloita. Isännän palattua töistä ja syötyä ruokalautasensa istahdimme olkkarin pöydän ääreen nauttimaan juuri valmistettua sydämen muotoista suklaakakkua, johon olimme lasten kanssa etsineet oikeat nimikirjaimet - suklaiset sellaiset - suklaisen numero yhdeksän ja asettaneet vanhan hääkakkupariskunnan kakun päälle. Kahvi maistui erityisen hyvältä kakun kanssa. Lapset saivat poikkeuksellisesti limppaa pillin kanssa. Vauva sai rypistellä sylissä lahjapaperinauhaa ja serviettejä.

Sain mahtavan lahjan, ja se tuli yllätyksenä. Mies tiesi yhden toivomukseni, mutta en olisi odottanut saavani sitä juuri tänään. Emorumba omistaa ikioman hienon KIIKARIN! Nyt saan tiirailla selkeänä päivänä vaunutteluretkillä vuonomaisemia, kiintoisia lintuja tai vaikka tirkistellä omituisia tapahtumia naapurustossamme, hih. Kesän veneretkille kiikari on myös mainio kapine. Se on vielä mukavaa minikokoa, mahtuu kivasti taskuun taikka käsilaukkuun. Ensi perjantaina voivat lapset tähystellä sillä yläilmoissa kauan odotetulla lentomatkalla.

Kotimaa, tervehdin sinua!

Ernst Gran kuvailee Suomea puheenjohtajan palstalla Norjalais-Suomalaisen Yhdistyksen jäsenlehdessä:

"For meg er Finland, Suomi, også stillhetens, ettertentenksomhetens og realismens land, bærene på de levende, stille og verdige, minnene over alle falne, lidelse, bitterhet og savn ... et pulserende, voksende alvor som krever respekt, tillit, og takknemlighet!"

Tässä kolahti jotain, mikä on itsellenikin täällä ulkomailla vuosien varrella kypsynyt sisälläni ajan kanssa. Kunnioitus sitä tiettyä suomalaisuuteen liittyvaä piinaamatonta hiljaisuutta, mietteliäisyyttä ja realismia kohtaan. Sykkivä, kasvava vakavuus.

Kaipaan sinua, kotimaa. Pian pääsen turvalliseen syleilyysi.

Karkkilakon inspiroimaa

Olen ollut kaikenkaikkiaan yllättävän hyvällä tuulella. Täytyy johtua terveellisemmistä syömistavoista.

Tänään sataa räntää. Mukamas talvi. Vaikka vielä toistaiseksi lunta maassa, niin päiväkotiin kiikutettiin kumpparit mukaan. Eilen nääs oli haettavana todella märkä tyttö, eikä varasukkiakaan ollut tarpeessa, paitsi villasukat. Villasukat kuulemma kutisivat kotimatkalla ihoa vasten. Niistä ei kuitenkaan haluttu luopua kotiuduttuamme vaikka vaihtoehtoja olisi ollut.

Hauskoja kysymyksiä hääpäivästämme: "Äiti, mitä te teette sitten hääpäivänänne? Milloin on isin hääpäivä, entäs sinun? Menettekö sitten uudestaan naimisiin!".

Vauvan nukahdettua mulkoilen hetken tyhmää tekstiviestiohjelmaa. Sammutan telkkarin kun alkaa kuvottaa. Mukamas jotain ehkäisyvalistusta jonkun sössöttävän lapsitoimittajan toimesta. Joo, laitetaan vaan kaikki tytöt pillerille jo 10-vuotiaasta lähtien, niin ei varmasti tule niitä ei toivottuja raskauksia. Sillä homma hoidettu. Kun eihän sitä aikaista debutoimista vain voi mitenkään enää estää. Tosiasia on se, että siihen vain ajaudutaan ilman suurempia odotuksia enää edes mielihyvästä. Pakollinen päiväjärjestyksestä pois hoidettava asia oman normaaliutensa säilyttämiseksi muihin nähden. Kuinka tavallista tämä menetelmiin jumittaminen, ja ennaltaehkäisevän avun määrittäminen pelkästään laastarilla. Kannatan parisuhde/perheen perustamiskurssien ajamista jo peruskoulutasolla. Tai ehkäpä olisi parempi aloittaa hyvän itsetunnon ja oman suojeluvietin vahvistamista edistävästä kurssista.

Jotain tälle niin muodikkaalle vapautuneisuudelle, mutta niin tuhoisalle uusavuttomuudelle on keksittävä. Nykyihmisellä on suuri haaste hallita impulssejaan loputtomien erilaisten valintojensa edessä. Elämäntapoja on yhtä monta kuin karkkeja karkkihyllyllä. Suuressa modernissa suvaitsevaisuudessamme paapoamme pilttejämme valmistautumaan ratkaiseviin elamän valintoihin osoittamalla ja hyväksymällä ne kaikki hienot värit ja maut karkkihyllyllä. Kunhan peset hampit aina jälkeen päin. Mutta onhan yhtä tärkeää se rahojen käytön opetteleminen ja ajoittainen säästäminenkin. Miksi näistä asioista on sitten perhekalleuksien ja niiden käytön suhteen niin vaikea puhua?

Nykyihminen on kovin vieraantunut omasta luonnostaan ja itsestämme; luontoamme, onnellisuuttamme, ihmisyyttämme suojelevista arvoista. Olen päättänyt oman jälkikasvuni kanssa käydä ensin läpi lainalaisuudet puutarhassa, puutarhan hoidon alkeet ja samaan syssyyn kukat ja mehiläiset (unohtamatta iloista kirmailua ja leikkejä nurmikolla) ennen kuin opettelemme jonottamisen, etuilemisen ja kuluttamisen lainalaisuuksia karkkihyllyjen välissä.

Meidän aamut

Arkiaamuista selviytyminen on oma hulabaloonsa. Kolmen eri tahtiin heräävän lapsen pukimiin saaminen ja syöttäminen on oma tehtävänsä. Herätyskello on upea keksintö, koska kahden vanhemman lapsen herättäminen onnistuu onneksi sillä. Vauva oli rinnalla kun kuulin ensimmäisen kellon soivan. Selvästi esikoisen, koska se sammutettiin aika pian. Seuraavaksi soi toisesta huonesta. Se piipittää kauan, sammutetaan tai sammuu, ja yrittää uutta herätystä. Vauva nukahtaa rinnalla, siirrän varovaisesti sänkyynsä ja lähden tarkastamaan heräämisstatusta. Esikoinen on hyvässä vauhdissa aamutoimissaan (aivan muuta verrattuna vuosi taaske päin), mutta kakkosen huoneessa on pimeää ja sieltä kuuluu tasainen tuhina. Toivotan hyvää huomenta ja räpsäisen valot päälle. "Väsyttää niin". "Tiedän, niin muakin." Kun lapset ovat päässeet hyvään alkuun aamupalan syömisessä ja itse olen heittänyt jotain suuhuni, menen yläkertaan nostamaan hilpeällä tuulella heränneen vauvan sängystään ja hoidan tämän uusiin vaippoihin ja vaatteisiin.

Olemme aikaistaneet herätystä nyt puolella tunnilla, ja se on tehostanut huomattavasti aamutoimia, tai toisin sanoen, antanut paremmin aikaa lapsille selviytyä toimistaan ilmaan jatkuvaa nalkutuksen tarvetta ja siten säästänyt meidän vanhempienkin hermoja. Minä pääasiallisesti joudun yleensä hoitamaan lapset kouluun ja hoitoon, sen päälliseksi sitten vielä vauvan hoito ja mukaan raahaaminen. Mies lähtee töihin jo ennen meidän muiden heräämistä. Niinä päivinä kun mies työskentelee kotona hoitaa hän kuskaamiset. Onneksi niitäkin päiviä mahtuu joskus viikkoihin useampi. Tällä viikolla mies työskentelee asiakkaalla kaikki päivät.

Pihalle hinautumista on myös pitänyt aikaistaa, jotta auto saadaan hyvissä ajoin lämpiämään ja esiin lumen alta. Eilen satoi paljon lunta ja takapihallekin ilmestyi hieno lumilinna.

Olo on valtaisan helpottunut ja sydämen syke tasaantuu kun suljen perässäni päiväkodin oven. 5-vuotias keskimmäinenkin sai vihdoin kauan odotetun osapäiväpaikan päiväkodista, joten pakattavia ja saatettavia/haettavia lapsia on yksi enemmän. Aamurumban jälkeen ajan vauvan kanssa kotiin, ja tissitellään viimeksi kesken jäänyt alkupala loppuun ja syötetään aamupuuro. Kun vauva on leikkinyt itsensä väsyksiin ja olen nukuttanut sen terassille vaunuihinsa on vihdoin aika raivata keittiö siistiksi ja tuulettaa ja pedata makuunuoneet ja hoitaa muut hoitamattomat kotityöt, tyypillisesti se ei-koskaan-loppuva Pyykki.

Nyt on se parahin kotiäidin henkireikä. Sitä ennen olen järjestellyt hoitamattomia papereita. Roskapaperit lajiteltu omaan pinoonsa lattialle, teepussi heitetty kasan päälle muistuttamaan pinon seuraavasta määränpäästä. Josko tänään saisin aikaiseksi soittaa sen silmälääkäriajan lapsille ja viimeisteltyä tytön kouluun kirjautumispaperit. Niin se keskimmäinenkin aloittaa ensi syksynä koulussa.. Lapsuus etenee loppujen lopuksi liian lujaa, vaikka kotokasvatukseen on investoitu vuosia.

Hups, aika kiitää. Klo 11.00 kahvitellaan naapuriäitien kanssa vauvojemme kera. Tällä kertaa kahden talon päässä meidän talosta. Meitä on kolme äitiä, yksi ihkanorjalainen, toinen ruotsalainen, ja minä outo tumma suomalainen. Minä ja norjalainen ollaan aika lailla samalla alalla, se ruotsalainen on sistustussuunnittelija (Ikealla), mikä totisesti näkyy hänen kotonaan. Ruotsalaisen vauva on esikoinen, norjalaisella toinen ja minulla kolmas. Meistähän pitäisi keksiä joku suomalais-norjalais-ruotsalaisvitsi.. Norjassa ovat tavallisia norjalais-ruotsalais-tanskalaisvitsit. Suomessahan se kolmas osapuoli on venäläinen? Jään pureskelemaan jotain muhevaa vitsiä meistä kolmesta, tai taidankin ottaa ehdotuksen mukaani ja heittää sen kahvipöydälle!

Hampaan koloon jäänyttä

Suomen matka lähenee. Aivot käynnistyivät eilen kahden viikon etuajassa jo työstämaän valmistautumissuunnitelmia, pakkaamista, tuliaisia ja sen sellaisia. Rakastan lahjojen etsimistä, mutta pieni budjetti ei valitettavasti salli nyt suurempia hankintoja. Olin kuitenkin eilen tyytyväinen pieniin löytöihin. Ei kuitenkaan ihan tyhjin käsin osaa lähteä.

9-vuotishääpäivämme myös lähestyy. Tyypillisesti emme osaa pitää lahja-aikeitamme toisiltamme salassa, ja jos on vaatehankinnasta kyse, haluan pysyä varmalla puolella ja tarkistuttaa lahjaidea rakkaallani. Hieno paitasolmio-pakkaus on hankittu ja nähty, mutta laitettu piiloon h-hetkeen saakka. Jotain pientä lisukkeeksi, vaikka makeaa tai kortti, ja lahjahan on melkein yllätys.

Tänäkään vuonna emme voi oikein kaksin lähteä minnekään. Tällä kertaa sitoo vauva. Viimeksi emme vain tainneet onnistua saamaan lastenvahtia. Olen jo jossain määrin kokenut tietyiltä tahoilta painostusta, että johan sen vauvan voi jättää hoitajan kanssa muutamaksi tunniksi. Mutta kuka oikeastaan sen valmiuden määrittää toisten puolesta? Eihän se syöttöpuoli sinänsä ongelma ole, mutta se nukutuspuoli. Tytön kanssa kokeiltiin jo tässä vaiheessa leffailtaa kaksin, mutta itse en saanut mielenrauhaa vaikka kuinka yritin olla ajattelematta, ja mummi teki kotona parhaansa, mutta saavuttuamme kotiin löydettiin mummi epätoivoisesti hytkyttämässä vauvaa sylissään vaikka nukkumaanmenoaika oli ohitettu jo aikoja sitten. Vauva ei vain osannut rauhoittua ilman sitä oikeaan asentoon asettamista ja tuttuja rutiineja tutun ihmisen ohjailemina.

Totutuskysymys tietenkin, mutta minusta totutteleminen on luontevampaa kun perustarpeet ja niiden tyydyttäminen on jo sen verran itsestään sujuvaa ja vauvalla ei niihin enää liity niin suurta emotionaalista latausta kuin alussa. Imettämiseen liittyvää läheisyyden tarvetta ei vain voi korvata ihan toisella ihmisellä, vielä. Kyllä minusta me ja vauva tämä asia saadaan päättää ihan rauhassa.

Joku velä kehtasi ehdottaa että voinhan lähteä ensi kesänä matkalle Kolumbiaan tämän kanssa, että voihan sen 1-vuotiaan jo silloin jättää kauemmaksi aikaa. Niinhän me äidit ollaat kovin erilaisia. En halunnut tuomita hänen periaatteitaan tai menettelytapoja, joten en lähtenyt samalla linjalla yleistämaän mitään aikarajoja lapsen valmiuksille siihen tai tähän. Sanoin vain, etten itse kykene vielä suunnittelemaan tässä vaiheessa niin pitkälle. Toki haluaisin lähteä, mutta nyt voin vain ajatella tilannetta vauvan tämän hetkisistä tarpeista käsin, tai silloin sen hetkisistä tarpeista käsin. Ja arvostaisin kyllä luottamusta omiin valintoihin enkä arvostelua niitä kohtaan. Hyväntahtoinen ehdotushan se oli, mutta mielestäni arvostelulla ladattu kun jo sopiva ikäkin haluttiin määrittää. Hassua, mutta koen myös jotenkin sellaista asennetta, että onhan lapsi jo kolmanteni, ja sehän tarkoittaa sitä, että irtaantuminen olisi sitäkin helpompaa. Doesen't make sense at all. Läheisyyden tarve, vieroittaminen jne. määriytyy kyllä ihan äidin hoivavietin ja lapsen tarpeista ja koko tilanteesta käsin, ei jostain ikäsuosituksista tai ulkopuolisten omantunnon kysymyksistä käsin.

No ei ole ensimmäinen kerta, että koen itseni leimatuksi jotenkin lapsiini takertuneeksi tai jotain, mutta en kadu periaatteitani tai päätöksiäni, ja argumentointitarpeessa tulisin kyllä vastaan harkitulla argumentoinnilla.

Siivousta koti- ja kropparintamalla

Nyt on perherumbassa siivottu niin virtuaalitasolla kuin kodin pinnoilla. Ilmassa leijuu miellyttävä sitruunan tuoksu. Vauva herätti viideltä aamuyöstä vääntämään kakkavaipat, seuraavaksi kahdeksalta. Kampean sängystä silmät ristissä avamaan vaippoja. Pikkuinen on aina hyvällä tuulella herätessään, nyrkkeilee ja potkii vilkkaasti ja hymyilee säteilevästi. En kykene olemaan kauan ärtynyt äkkiherätyksistä. Pikku käsi nappaa nenästä kiinni ja pikku suu pärryyttää hauskoja ääniä. Meidän pieni päivänsäde.

Olen päättänyt ottaa niskasta kiinni ja torjua kaikki makeat houkutukset. Ryhdistäytyä taas kertaalleen syömisissäni. Makeasuuna en voi vastustaa pieniä makeita välipaloja tai ainakin jotain pientä makeaa ruoan jälkeen. Mutta huomaan tämän heikkouteni johtaneen huonompaan väsyneempään yleiskuntoon. Sokeritaudin riskiäkään ei tarvitse kaukaa hakea geeniperimästä. Olin eilen illalla ylpeä siitä, etten kajonnut namikulhoon keittiön yläkaapille vaikka mieli tekikin. Yleensä olen päätynyt siihen ratkaisuun, etten hanki karkkivaroja, koska en yksinkertaisesti osaa vastustaa kiusausta, ja kun käden ulottuvilla jotain naposteltavaa on, tyhjennän sen lähes poikkeuksetta. Nyt kuitenkin olen päättänyt harjoituttaa itsekuria. Ihan näin henkiseksi verryttelyksi, ja toiseksi siitä syystä, että onhan se kiva että jotain on varastossa jos kahvivieraita sattuu tupsahtamaan.

Toinen terveyteeni liittyvä remontti koskee maitotuotteita. Alan vahvasti epäilemään että minulla on jonkin tason laktoosi-intoleranssi. Maailman väestöstä kuulemma puolella on tämä jossain määrin, useammat tietämättömiä siitä. Tiettyjen toistuvien epämiellyttävien oireiden perusteella (mitkä toistuvat esim. jäätelön syönnin tai murolautasen tyhjentämisen jälkeen) todennäköisyys tälle taipumukselle on yhä vakuuttavampi. Jännä, että sitä on vain oppinut elämään oireiden kanssa, mutta ei ole koskaan lähemmin ajatellut oireiden syytä, vaikka niihin johtava elämäntapa on ollut mitä ilmeisempää.

Haluaa tämän raihnaisen kropan myös synnytyksen jäljiltä kuntoon. Imetys ja rikkinäiset yöt ovat pudottaneet hyvällä vauhdilla painoa, mutta ne viimeisimmät kilot riippuvat nyt tietoisesta päätöksestä tehdä jotain ratkaisevaa ruokavalio sekä liikuntapuolella. Jännä, että jo pelkkä päätöksen tekeminen ja tuntemus siitä, että nyt minä tähän pystyn, on parantanut heti yleistä vointia ja minäkuvaa. Niin se periaatepäätös aina ryhdistää.

Unipäiväkirja - osa 3

Unessa asuin jonkinlaisessa linnassa, keskellä vierasta kaupunkia. Tämä korkea kivinen asumus oli kotimme, ja sen edessä oli eläintarha. Aitauksissa mitä eksoottisimpia eläimiä. Eksoottisimpia olivat linnaakin korkeammat gasellia muistuttavat dinosaurukset. Ne lähtivät yhtäkkiä rynnimään suurta etuovea tai pikemminkin isoa lasiporttia kohti. Ne tulivat ja rymistelivät sarvillaan rakennuksen fasaadia. Se oli todella pelottavaa. Seisoin jäykistyneenä vauva sylissäni ja katselin lasiportin läpi. Sitten ne vain jostain syystä lopettivat ja harppoivat muiden aitausten yli omaan aitaukseensa.

Myöhemmin minulle selvisi, että rakennuksessa oli toiminta, vähän niin kuin Jurassic Park-elokuvassa virittää tarhoihin eläinten liikkumista hallitsevat esteet. Tässä rakennuksessa se oli kummallinen kastelusysteemi, joka käynnistyi, jos nämä jättiotukset lähestyivät rakennusta. Ne eivät pitäneet vedestä.

Järkytyksestä selvittyäni huomasin sisällä majailevan täplikkään villikissan. En tiennyt kuinka kesystä otuksesta oli kyse. Pelkäsin vauvani puolesta. Menin jääkaapille ja tarjosin kissalle maksapasteijaa. Kissakaan ei enää ollut uhkatekijä. Kuljeskelin vauva sylissäni tässä uudessa majapaikassamme. Mieskin oli unessa, aina jossain uppoutuneena jonkin uuden laitteen virittämiseen. Tilanne oli täynnä uutuuden viehätystä, erilaista luksusta. Samalla täynnä uhkatekijöitä ja selittämättömiä uusia vastuualueita.

Olipa helpotus herätä omassa turvallisessa pienessä talossa. Ihmettelin, miten minulla oli edes aikaa nähdä unia, koska vauva oli heräillyt lähes joka tunti tukkoisen nenänsä takia. Missä välissä olisin ehtinyt olla linnan ruhtinas ja gasellisaurustarhan omistaja? Kaikki kai on mahdollista muissa olevaisuuksissa..

Uusi titteli

Arvoisat lukijat, tai ainakin te Blogilistalta blogeja tilaavat. Monen yritykseni jälkeen vaihtaa Perherumban osoite Blogilistalla tähän Bloggerin osoitteeseen (tuloksetta, huhuiluihini ei vaivauduttu vastaamaan) päädyin sellaiseen säälittävään ratkaisuun, että ilmoitin Perherumban Blogilistalle uudella nimellä, that is, "Rumba called perhe". Jos siis toivotte kätevämpiä päivityksiä perherumbasta, niin tilatkaa blogini Blogilistalta tästedes edellä mainitulla tittelillä. Täällä en nimeä aijo kuitenkaan muuttaa. Menipä monimutkaiseksi, mutta menköön.

Te uskollisimmat lukijat tiedätte mitä tarkoitan, ja voitte osoittaa uskollisuutenne muuttamalla tilausta näiden ohjeiden mukaisesti. Tai no, useampien teidän "uskollisten" ei tarvitse laittaa tikkua ristiin asian eteen, jos Blogilista ei teille sano mitään. Taaplatkaa tänne vain entiseen samaan tyyliinne.

-toooksia huomiostanne.

Survival post

Blogimaailma jäänyt aika lailla taka-alalle, en ole liioin kirjoitellut tai blogeja seuraillut. Rumba vienyt mennessään. Perherumbaan on kuulunut viime viikkojen aikana tätä arkista aherrusta kolmen pennun kanssa, talon pystyssä pitämistä ja ajoittaisia vieraita ja menoja. Viime viikonloppuna kotimme eloa vilkastutti 4-hengen perheen vierailu. Mitään ei tällä kertaa hajonnut, mutta kultakalamme elämä sai surullisen lopun 2-vuotiaan innokkaan ruokkijan ansiosta.

Kolme flunssaa syksyn aikana on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Pikkuiseenkin puhkesi nyt kunnolla pahanen pöpö viime rokotuksen jälkeen. Erityisesti yöt ovat olleet tuskaisia, koska hengittäminen on ollut vaikeaa. Sunnuntain suuret kekkerit piti myös perua kun isännällä nousi kuume. Osittain olin helpottunut, eikä hyvissä ajoin aloittamani leipomiset ja kokkaukset menneet hukkaan majailevien vieraiden ansioista.

Talvi valkeni vihdoin ja ulkona tuntuu valoisammalta ja salaperäisen hiljaiselta. Pakkanenkin on puraissut sopivasti ja saanut terveen värin ulkoilevien lasten poskille. Ilmojen viileneminen toi tarpeen hankkia uusia kintaita, pipoja ja villasukkia. Tänään niihin raapustettiin omistajien nimet ja ne asetettiin siististi eteisen uuteen kaappiin kunkin lapsen omaan kaappilokeroon. Ah, mikä ilo ja helpotus, kun näille ennen eteisessä ja koreissa ajelehtiville pikkuvaatteille löytyy nyt oma paikka!

Illat ovat kuluneet rattoisasti takan loimussa ja aamut tuikkukyntilöiden valossa. Joka talvinen alkujännitys liukkaalla ajamisessakin on hellittänyt. Kyllä tästäkin talvesta selvitään.