The hell with the belly

Ajattelin, etten tässä kunnossa jaksaisi ryhtyä kyykkimään ja rikkaruohoja nyppimään, vaikka se yksi hoitamaton kukkapenkka onkin häirinnyt jo viikkotolkulla mielenrauhaani. Kerta sen alle vielä kaivetaan se kaapelikin niin annetaan olla. Mutta kun tätä odottamista ei jaksa erkkikään, niin iskin käteni multaan ja päätin päästä eroon voikukista kertaurakalla. Ei sitä sitten osannut lopettaakaan kun vauhtiin pääsi. Oli varsin terapeuttista keskittää ajatukset ihan toisaalle, tai toisin sanoen laittaa aivot hyllylle ja pistää kädet töihin. Penkka siistiytyi huomattavasti ja siirsinpä toisesta penkasta kukkia tähän kun olivatkin istutettu vähän liian lähekkäin. Kehäkukkien taimet senkuin kasvavat ja Daliaguksen taimetkin pistävät jo päätään rohkeasti esiin.

---

Näin unta isästä. Vaihteeksi iloista, positiivista sellaista. Vaikutti iloiselta ja kiinnostuneelta, yhdessäolo vaikutti todelliselta. Olisikohan saanut joitakin viikkoja sitten lähettämäni kirjeen?

---

Hassut pienet kauppareissut iltasella kyläkaupassa ovat joskus todella tarpeellisia irrottautumaan kodista. Lastasin ostokset takakonttiin ja istuin penkille rantaan mussuttamaan Daimia. Kaksi erikoisen näköistä lintua lennähtivät laiturille. Mustaa, valkoista ja pitkät tulipunaiset nokat. Olisipa tietänyt minkä merkkisiä olivat.. Laineet liplatus, kaukainen veneen moottorin ääni ja lintujen äänet rauhoittivat mieltä. Huivia naamalla pitävä moottoripyöräilijä saapui rantaan. Kaupan parkissa auto täynnä nuoria miehiä. Hyräilin autoa ohittaessani, mutta lopetin nopeasti huomattuani auton ikkunan olevan auki ja sisällä porukkaa.

Moottoripyöräilijä laskeutuu satulalta ja riisuu huivin, kypärän ja takin. Kaksi miestä lähestyvät juttelemaan pyöräilijän kanssa. Kaikki ottavat parin metrin tähystysetäisyydeen huomion keskipisteeksi sirtyneeseen ajopeliin. Yksi kääntyy tuulta sytyttämään tupakan. Kääntyy takaisin, tuijotellaan pyörää ja rupatellaan kyseisestä objektista. Tai mistä minä tiedän mistä puhuvat, mutta koomisen tyypillistä ja ennustettavaa miesten koodikieli on. Ei tekisi mieli vielä ajaa kotiin. Tekisi mieli ajaa vuonoa reunustavalle jyrkänteelle kauemmas tieltä ja antaa silmien levätä näköalassa. Mutta olenkin säätänyt istuimen liian kauaksi rattia vatsani takia ja kytkinjalka on puutua, joten käännyn kotitielle.

Kotona yllättää siisti keittiö (oli huiskin haiskin syönnin jäljiltä ennen kuin lähdin) ja eilisistä leikeistä siistitty piha. Täällähän on kaikki mallillaan, olisi voinut nautiskella yksinäisyydestä kauemminkin. Ehkä olisi pitänyt, koska jostain keksin vääntää mielipahaa, ja loppuilta tuntuu olevan yhtäkkiä pilalla eikä minusta ole seuraa kenellekään. Olen kuin pinkeäksi viritetty nuora, persiisen ammuttu karhu. Pääsis jo synnyttämään ja lomalle sairaalaan. Kuulostaa kyllä totaalisen sairaalta!

Ollaan kavereita

Ensimmäinen kunnollinen hellepäivä! Lapset toivoivat kumiallasta nurmikolle ja uskalsin jo laittaa. Vilun tullessa vaan terassin penkille aurinkoon lämmittelemään. Pojalla oli ensimmäistä kertaa luokkakaveri kylässä. Se paljon puhuttu, kehuttu ja pidetty ystävä. Saimme vihdoin vanhempien kesken aikaiseksi sumplia käytännöllisyydet niin saadaan pojat tapaamaan toisiaa paremmin vapaa-ajallakin.

Vauhtia ja ääntä riitti. Pelistä tai leikistä siirryttiin aina pian uuteen. Varmasti kaikki talosta löytyvät mahdolliset pelit ja lelut käytiin läpi. Vieraamme lähdön jälkeen vallinnut rauha kieltämättä lepuutti väsähtänyttä kroppaa ja ylistimuloitua mieltä. Altaan täyttö, asian sun toisen hakeminen, lasten syömisen hoitaminen ja kovaäänisten leikkien sietäminen tässä kunnossa väsytti tehokkaasti. Mutta kiva oli huomata, että pojilla synkkasi niin kivasti. Ovat molemmat semmoisia pellejä, jotka pitää toisensa tehokkaasti vauhdissa ja hyvällä tuulella.

Kiva että on löytänyt sopivan tyyppisen kaverin. Naapurustossa asuva satunnaisesti käynyt kaveri taas ei jotenkin synnyttänyt oikeaa kemiaa. Poika näyttää välttelevän tyyppiä, on kuulemma mälsää kun se päättää aina kaikesta. Opettelimmekin pariin otteeseen jo vastaamaan ystävällisesti vaikkakin kieltävästi kaverin pyyntöihin lähteä leikkimään, kun ei poikaa kiinnostanut sitten ollenkaan, mutta tylykään ei tarvitse olla moisissa tilanteissa. Turha painostaakaan kaveruuteen, missä ei taida olla potentiaalia, mutta kemian puutttumisen ei tarvitse olla kaunankaan aihe.

Actionia, kiitos!

Yhtenä kappaleena edelleen vaikka iltaisin ja öisin supistelee ja sitä olisi ihan valmis jo posahtamaan. Mies ihmettelee ja ihailee muhkeaa vatsan kaarta. On se vaan aika uskomaton. Ohikulkijoidenkin katseet jäävät usein siihen keskivartalolle. Jotenkin se ei enää herätä edes mielihyvää kun suu pyöreänä tuijotetaan.

Eilen uhkuin uuttaa energiaa ja valmiutta. Tuntui kuin olisi ottanut odotusvaihteelta aktiivisemmalle vaihteelle, ja kykeni tekemään ja ajattelemaan muutakin kuin ODOTTAMAAN. Jaksoin jopa emännöidä vieraita ja mukavaa oli. Illalla oli sellainen olo, että tänä yönä olisin ihan valmis synnyttämään, ja miehenkin innostus sai melkein uskomaan, että jotain tapahtuu. Ôiset jomotukset ja supistelut hiiipuivat ja olin pettynyt vaikkakin hyvin valmis lepäämään. Tänään aktiivivaihde vaihtui taas passiivivaihteelle. Mitään ei jaksaisi, muuta kuin nukkua ja syödä. Ihan possuolo. Ensi viikolla varmasti alkaa tulemaan utelevia viestejä ja soittoja. Pitäisi laittaa joku automaattinen vastaus, että ei vielä, saatte sitten kuulla kun tapahtuu. Ei hitsi jaksaisi käydä läpi moisia keskustelja toistamiseen. Tänä iltana tuli jo yksi utelu. Aistin soiton ajasta, kuka oli kyseessä, ja omistauduin kiireisen tuntuisena vain kaapimaan salaattikulhoa, ja mies sai vastata puhelimeen.

Mies ja lapset koputtelevat vatsan asukille ja manaavat jo tulemaan. Olis niin hieno sääkin tällä puolella olevaisuutta! Kierosti sitä vaan toivoo, että se valtavin ihmisen kokema kipu ottaisi jo minut syleilyynsä.

Pilvessä

Tuntuu kuin liikkuisi jonkinlaisessa pilvessä. Hajamielisyys on ilmaissut itseään monessa muodossa. Ajelin lasten kanssa kotiin. Lapset huomauttivat yhdessä vaiheessa, että eihän meidän tänne pitänyt ajaa. Olin vain jatkanut katua ottamatta sitä viimeistä käännöstä oikealle. Jotenkin maisemat vaikuttivat erilaisilta, mutta ei herättänyt mitään kelloja. Siis matkalla omaan kotiin, tutuinta reittiä, haloo. Olin ihan omissa ajatuksissani. Kyllä nauratti.

Ja stten..
Aamupalapöydässä kysyin pojalta "Otatko legoja vai muroja?" Kysymäni liittyi siis vaihtoehtoihin leipää vai muroja. Taas saatiin nauraa äidin kustannuksella. No onneksi vielä itseäkin jaksoi naurattaa

Neuvola-updattea

"Et sinä noin istuessasi näytä valtavalta, mutta tuossa makuulla ja käsikopelolla tuntuu vatsa isolta, siellä on paljon vauvaa". Kätilö enteili vatsamittauksen jälkeen, että jos ensi maanantaihin asti päästään ja käyrä nousee samaan malliin, niin hän ei toivoisi yliaikaisuutta. Siinä tapauksessa ultrataan ja harkitaan käynnistystä, JOS odotus menee yliaikaiseksi. Nyt toivoilenkin, että vauva ottaa kasvussa loppukiriä, jotta tupsahtaisi jo aikaisemmin. Tuo vatsamitailu saattaa kyllä olla vähän harhaanjohtavaa, jos jo täydempi rakko saattaa vaikuttaa mittoihin. Tämä kätilö nyt näyttää tuijottavan tuota käyrää, mutta onhan se aika kohoava nyt loppusuoralla verrattuna aikaisempiin raskauksiini. Josko se siellä vaan köllötteli jalat pitkällään. Kätilön kopelointi saa kaverin aina liikkelle.

Merielämää

Veneilyretki iltasella kruunasi aurinkoisen mutta liian tehokkaasti hyödennetyn päivän. Oli sentään pyhäkin, mutta mitään sen juhlistamiseksi emme olleet vielä ehtineet tehdä. Sää suosi juuri ja juuri, koska kotiin palattuamme alkoi satamaan. Lapset olivat pirtsakoita oransseissa pelastusliiveissään. Olin järkevä ja etsin veneestä liivin itsellenikin. Sellaisen jätin mikä vastaisi nykyisiä kilojani, oikean miehen koon. En usko kykeneväni kantamaan tätä uutta painoani jos plupsahdan veteen.

Retki oli muutenkin hyvä testiajo, miten näin vain perheen kesken taklaamme maista lähdön ja parkkeerauksen. Mies oli vähän epävarma kuinka hän yksin pärjäisi kaikessa. Oli minusta nykyiset mittasuhteeni ja kuntoni huomioon ottaen kuitenkin jotain hyötyä köysien pitelyssä, veneen ohjailussa ja kannella lasten kanssa kiipeilleissä. Ehkä minusta vielä kokeneempi veneilijä kehkeytyy. Molemmat nauroimme, että taisimme unohtaa nostaa painot ylös. Sehän on kuulemma sama kuin kulkisi housun vetskarit auki jos painot ovat veneillessä alhaalla.

Tämä uusi elementti elämässämme, ainakin minun ja lapsien, on kovinkin eksoottinen ja tykätty. Miehen elementteihin se on jo kuulunut lapsuudesta lähtien. Anopin veneen lainaamiseen tuskin ikiajoiksi tyydymme. Täkäläiseen veneily-yhdistykseen ollaan jo liitytty ja venepaikka laitettu tilaukseen, josko joskus hamaassa tulevaisuudessa vähän rikkaampina hankkisimme juuri sellaisen veneen kuin haluamme. Purjevene ei nyt ihan ole lapsiystävällisin vaihtoehto, ja vaikka moottorillakin kulkee, niin kovin kitulias on tahti. Ei hiljaisessa menossa mitään haittaa muuten, mutta jos vaikka joskus Osloon asti haluaisi laineilla, niin ei ihan koko päivää tarvitsisi matkaan kuluttaa (huom. yhteen suuntaan). Tänään hiljainen tahti oli mitä täydellisin. Muita ei ollut iltasella pahemin liikkeellä. Meri tuntui ihan omalta. Kauniit rehevät kukkulat ja saarisrtoa kotiseutumme tunnusmerkkeinä. Omankin kukkulamme saatoimme löytää veneeltä tähystäessä. Huomaamme toistamiseen tokaisevamme itsellemme "me todellakin asumme täällä" siinä ihmetyksessä edelleen, kuinka paljon ihanaa uudessa asuinpaikassamme näemmekään. Toki täkäläisiä maisemia on ennenkin ihaillut, mutta nyt voi lisätä, että se kaikki ihanuus on meidän kotimaisemia. Ollapa vähän polleina!

Houreita

Nyt se on ottanut yliotteen, sitten totaalisesti. Siis tämä väsymys. Voisin nukkua koko päivän jos vain saisin. Jaloilla ei jaksaisi olla, ei liioin istuakaan. Jalkovälissä tunne kuin olisi tehnyt sata kyykkyhyppyä. Ajatukset liikkuvat paljonkin loppupinnistyksen houreissa. Täydentelen välillä sairaalalaukkua. Kellarissa seisovat jo turvaistuin ja vaunut pystyssä. Kaikki olisi jo niin valmista pikkukaveria varten. Välillä ahdistaa kaikki mahdollinen faktaan sekä fiktioon perustuva - mitä kaikkea voisi mennä vielä mönkään. Välillä kuitenkin sydämen valtaa suuri onni ja odotus ottaa vastaan tämä uusi ihminen. Toivajattelua vai kokeneen viisautta enteillä että tämä kaveri tulisikin vähän etuajassa? Ei kykene erottamaan

Isänmaallisia tunnelmia

Sää alkoi lupaavasti, niin kuin Norjan kansallispäivät yleensä haluaisikin muistaa. Täällä uusilla kotikulmillamme ei nähtävästi tarvitsekaan joutua penkkarinuorten kiusatuksi aikaisin aamulla kuten Oslossa. Toissailtana tosin kuului hetken nuorten öykkäämistä ja sitten se loppui. Joku opettaja jossain sai kuulla kunniansa, mutta se ei ollut mitään summerin ringutuksien ja kuuluvan bussirallin rinnalla.

Liput liehuivat talojen edustalla. Omammekin laitettiin käyttöön ensimmäistä kertaa. Lapset saivat pynttäytyä kunnolla. Tyttö oli niin sievä perinteisessä mekossaan ja poika vaikutti niin paljon isommalta puvussaan ja paitapuserossaan. Liput ja töttörööt mukaan ja poikaa saattamaan koulun paraatiin lammen reunalle. Luokka- ja kansallisuushenki kukoisti paikan päällä. Paljon kansallispukuja tai perinteiseen tyyliin sonnustautunutta väkeä, niin aikuisia kuin lapsia. Punaista, mustaa, valkoista, sinistä. Kuvanottoa haasti melkein jokaisen kädessä liehuvat liput, mitkä tietysti lepattivat kuvamotiivin edessä aina räpsäyshetkellä.

Koulun pihalla riitti säpinää esiintymislavalla, tarjoilukatoksien edustalla ja maksullisten leikkien parissa. Melkoiset markkinat, sanoisinko. Mies lähti etsimään perheelle syötävää. Ei poloinen itselleen saanut syötävää, koska kädet eivät riittäneet lautasten kanniskeluun. Olipa outoa ostaa itse leipoma korvapuusti ja nähdä niitä muiden lautasilla. Istuin nurmikolla shaalini päällä, heitin korkkarit veks. Huono istuma-asento, edelleen tyhjää möyrivä maha ja tolkuton tungos päätti meidän virallisen juhlinnan melko aikaisessa vaiheessa. Jatkoimme kotiin, pujahdimme mukavampiin vaatteisiin ja söimme eilisen jämiä, välillä terassilla auringon pilkahtaessa ja taas taas sisään pilveen mennessä. Sadetta alkoi pukkaamaan. Olimme niin tyytyväisiä, että olimme lähteneet hyvissä ajoin. Päivästä jäi monta hyvää otosta kameraan. Loput sadepäivästä mm. löllöilimme sohvalla videoita katsellen.

Sadepäivän grillailua

Perhettä kylässä. Harmi ettei sään takia voinut syödä grilliruokaa terassilla, mutta grilliruokaa oli menyssä, ja siinä pitäydyimme. Hyvin jaksoin kun valmisteluihin ei minun tarvinnut muuten osallistua paitsi yhden salaatin ja pöydän kattauksen erältä. Mies grillasi lihat ja valmisti kunnon satsin suvussa tykättyä saksalaista perunasalaattia. Ja maistui. Jälkiruoaksi jäätelöä mansikoilla ja suklaakastikkeella, ja leipomiani korvapuusteja.

Ai niin, en minä ihan niin laiska ollutkaan. Aamun paistoin pullia litran taikinan verran, jotta perheeltämme liikenisi 20 pullaa huomiseen kansallispäivän tarjoiluihin koulussa. Oli paljon rankempi urakka mitä ennakoin. Piti istahtaa monta kertaa ja juoda lasillinen vettä. Huomaa, ettei jaksa enää pahemmin seistä ja rehkiä

Kivaa mutta uuvuttavaa

Päivän kotitöiden saldo: Lapset kylvetetty, huusholli imuroitu. Minä opastin ja avitin vähän pesuhommissa, mies imuroi. Lattiat luututaan sitten kun jaksetaan. Huomenna tiedossa lapsivieraita joten lattianpesu saa odottaa.

Kävimme Oslossa lounaskutsuilla. Mukava oli tavata pitkästä aikaa joitakin tuttuja ja vähemmän tuttuja. Avustin emäntää vohvelinpaistossa mutta sitten sai tytöt jatkaa paistoa kun nälkä alkoi olla niin kova, että alkoi heikottamaan. Kerrankin tuntui että oli oikeuettua tiedottaa olevansa nälkäinen ja pyytää sitä sun tätä pöydän päästä aina lautasen tyhjennettyä. Söin kuin hevonen ja johan alkoi kuvakin pian kirkastua silmissä. Pöydässä puhututti kehitysmaa-asiat, ympäristöasiat, eläinten sairaanhoito ja lailliset lopettamistavat, naisten hyvinvointi ja perheväkivalta, mutta välillä seurueen pienin, 6kk vanha vauva veti huomion vallattomalla hymyllään tai äkillisillä tarpeillaan. Havaitsin pientä flirttiä kahden tuntemani henkilön välillä. Ei oikeastaan hassumpi ajatus, jos heistä kehkeytyisi pari. Molemmat niin ansaitsivsiat moisen onnen, mutta nähtäväksi jää, löytävätkö he sen toisistaan.

Olisi voinut viipyä pitempäänkin mutta oli aika lähteä siinä vaiheessa, kun pelkkä puhuminen sai minut hengästymään. En ollut päässyt lepuuttamaan kroppaani koko päivään vaikka enimmäkseen oltiinkin istuttu, mutta sosialisointi käy tällä hetkellä ihan eri tavalla voimille. Kotona oli pakko oikaista sängylle. Tyttö tuli viereen silittämään masua ja hyppyyttelemään nallea masun päällä. Jotenkin mahan koskettaminen vaan rentouttaa ja olin sammua pariinkin otteeseen.Huomasin jossain vaiheessa nukuttajani poistuneen huoneesta. Äyskäsin pojalle sulkemaan huoneensa oven kun legokasan kaivuuäänet alkoivat käymään hermoille. Yhä lähempänä nukahtamispistettä äänet vai kovenivat päässäni ja legopakkikaalini oli läheltä räjähtää. Ovi sulkeutui kolmen pyynnön jälkeen. Päätin sittenkin nousta sängystä ja jättää kunnon levon yölle

Oma koti kullan kallis vaan aina välillä poissa paras

Pitkästä aikaa jonnekin pois kotoa. Kauas ei tarvinnut hakeutua löytääkseen luonnon rauhaan. Saimme toteutettua lapsille kovasti toivotun ravunpyyntiretken. Veneellä ei ihan heti päästykään kun huomasimme avaimen puuttuvan. Lähirannan laiturilla tarttui narun pätkään kiinnitettyyn avattuun simpukkaan yhteensä ainakin 5-6 rapukaveria. Vaikka hiekkapohja ei paljastanut veden alta alkuun kuin lähinnä kuollutta ainesta, tyhjiä simpukan kuoria, ym. vähemmän liikkuvaa, niin johan syötin luokse kampesi pian yksi kuin toinenkin nälkäinen saksipari. Voi sitä lasten riemua kun nappasi. Lopuksi ämpärin tyhjennys laiturille ja hei -heit rapukavereille. Hitaammille karkulaisille hellä pukkaus takapuoleen, jotta laskeutuvat veteen ripeämmin kun meno alkoi olla vaisumpaa auringon paahteessa.

Päivän rapusaalistuksen jälkeen kalliolle peiton päälle haukkaamaan vesimelonia. Peppu meinasi siinä puutua. Käperryin peiton kulmaan kääriytyneen tytön viereen kellimään. Veneilijä sun toinen oli leppoisasti liikkellä. Rannalla oli myös hääpari kuvattavana. Valokuvaaja hymyili minulle ystävällisesti matkallani vessaan. Masu saa huomattavasti katseita puoleensa. Joskus niistä melkein vaivaannun, useimmiten kuitenkin jaksan olla ylpeä kantamastani lastista.

--

Uusi nurmikon kastelulaite testattu ja lapset ensimmäistä kertaa kastautuneet ulkosalla. En melkein itsekään meinannut vastustaa hupia mutta täytynee odotella, että on keveämmässä kirmailukunnossa. Nyyh.

Klo 1:54

Heräsin tytön yskään. Lämmön mittaus, suppo pyllyyn ja yskänlääkettä kurkkuun. Oma nenä alkoi vuotamaan sänkyyn vihdoin asetuttuani. Nähtävästi se ainoa allergiani, ruohoallergia, alkaa jo haitata. Närästikin kaiken päällisiksi, että ajattelin tehdä stopin epätoivoisellle piehtaroinnille lakanoiden välissä. Lasi vettä mukaan alakertaan ja bloggaamalla väsyttämään tämä ihminen uuteen nukkumiskuntoon. Jokohan sänky jo kutsuisi. Silmiä kirveltää.

Pitkä viikonloppu, täältä taas tullaan!

Tytöllä edelleen lämpöä, neljättä päivää. Päiväunet tarvittiin tänäänkin, johon ei tarvinnut patistaa. Illemmalla kaveri tuli leikkimään, eikä leikistä meinannut tulla loppua ennen kuin vähän ennen nukkumaanmenoa, jolloin piti jo alkaa vihjailla, että olisi aika lähteä.

Mies haki tullessa jo sen kauan kaivatun ruohonleikkurin. Hieno, toimiva vehje. Kylläpä piha näytti yhtäkkiä siistimmältä ja pienet kukkaistutuksenikin pääsivät oikeuksiinsa. Testi-istuttu ja tykätty pihapenkkikin saapui, terassi alkaa olla asuttavampi. Leikatusta ruohosta keräsin pariin isoon paperipussiin ainakin parin kuukauden heinävarat kaneillle. Ovat hirmu mielissään kun häkkiin tuikkaa tuoretta ruohoa ja voikukanlehtiä. Kuusen oksat menevät myös hyvin kaupoiksi. Sivuvaikutuksena vaan hurjan väristä pissaa (punaista).

Vasta leikatulle nurmikolle teki mieli mennä heti temmeltämään. Lämmin auringon paiste salli sen kivasti. Sulkapallo suhisemaan, frisbee lentämään ja bocca-pallot vierimään. Kiva nähdä piha käytössä. Venekin saatiin eilen vesille. Nyt vaan seuraavaa veneilypiknikkiä suunnittelemaan.

Isukki teki suurruokaostokset viikonlopulle. Norjan kansallispäivä on tistaina, siihen asti kaikilla vapaata. Ketähän kutsuisi tiistaiksi pienimme grillikutsuille? Mies ajatellut myös tehdä saksalaista suvussa tykättyä perunasalaattia, nam. Hyvillä mielin pyhiä viettämään.

Getting closer

Kaikki nykyiset fyysiset ja psyykkiset "vaivat" voi melkein laittaa raskauden piikkiin. Selkää aristaa pienetkin rasitukset, kävely on pingviinin kaltaista keikkumista puolelta toiselle, pallo jalkovälissä-tunne, puutuneet kädet aamuisin, nopea hengitys, jatkuva vessassa ravaaminen, närästys, yhtäkkiset mielelliset herkkyydet, pesänrakennusvimma... Mutta nyt on sitten tullut kuvioihin kipeät huulet aamuisin. Ei ummarra, miksi? Pureskelenkohan huuliani öisin supistellessa? Olen jännittäessäni huultenpureskelijatyyppiä. Sitä kai se.

Vaunuja ei sitten tullutkaan. Löytämämme hieno vaunutarjous oli miehen ehdittyä kauppaan jo loppuunmyyty. Mutta saammekin hienot vaunut kälyltä lainaan. Sairaalavisiitin jälkeen ostin kompensaatioksi pienet potkarit ja sukkaparin. Imetysliivitkin vihdoin hain.

Sairaalan kirjoittautuminen ja synnytystapa-arvio meni hyvin, vaikka hilkulla oli että myöhästyin. Onnistun jotenkin aina eksymään kyseisellä alueella. Ja jostain käsittämättömästä syystä on sairaalan parkkialue maksullinen ja pienen kävelymatkan päässä sairaalasta.

Saavuin äitiysosaston aulaan enkä ihan äkännyt missä minun olisi pitänyt odottaa. Ainoa odotushuone, jonka näin näytti pikemminkin synnyttäneiden vierailuhuoneelta. aamutakkisia hiukan vaikeanoloisesti vielä käveleviä äitejä ja "akvaariosänkyjä", joissa pieni tuhiseva nyytti. Valkotakkinen täti tuli hakemaan minut ja sanoi, että vatsastani päätelleen olin hänen seuraava "potilaansa". Et tainnut paljon viedä viimeksi aikaamme synnytysosastolla? (synnytyksen kesto n. 2 tuntia) Kannattaa tällä kertaa tulla vähän aikaisemmassa, vaiheessa, ei vasta sitten kun supistuksia tulee 5 min. välein. Kannatetaan.

Keskustellessamme toivomuksestani nostaa lapsi synnyttyaän itse syliini, olin positiivisesti yllättynyt kätilön valmiudesta toteuttaa toivomus. Mietimme erilasia mahdollisia asentoja, mitä missäkin on mahdollista. Jos olen selkä vasten kätilöä polvillani, niin tämä voi tuikata vauvan jalkojeni välistä eteeni, ja siitä voin sitten itse nostaa. Kuulosti lähes koomiselta siinä tilanteessa, mutta tyydytti toivomukseni. Hetken siinä kätilön kuvaillessa viimeisiä ponnistuksia ja asentoovaihtoehtoja koin pientä ahdistusta. Juuri nuo hetket ovat aika paniikintäyteisiä ja kivuliaita. Jaksankohan vielä kerran..? Enköhän kestä, kun ennenkin kestin, lohduttelin itseäni. Mutta kovasti en huvita juuri noita hetkiä ennakolta muistella.

Kysyin, onko osastolla edelleen traditiona tarjoilla kuudelta aamulla äideille kauravelliä. Toki vielä on. Hymisen tyytyväisyyttä. Lämmin makea velli siihen aikaan teki aina niin hyvää. Kaikki näyttää papereiden perusteella olevan kunnossa, näytät reippaalta. Koita saada nyt kunnolla levättyä. Ei muuta kuin näkemisiin jokusen viikon sisällä!

Kotiin ajaessani huokailin tyytyväisesti katsellessani vasemmalla sivullani sinistä merta ja yhtäkkiä sinne ilmestyneitä, kauniisti vilkkuvia valkoisia purjeita. Vihertyneet ja rehevämmät tienreunukset veivät välillä todellisuudentajun. Hetkittäin en tunnistanut vanhoja tuttuja mutkia tämän muodonmuutoksen takia. Kesä on jo ihan ovella.

Kop-kop-nakutuksia ja ennustuksia

Tyttö on kyllä pieni teräsmimmi. Sairastaessaankin korkeintaan ihmettelee, että miksi on nyt näin kylmä kun vähän aikaa sitten oli kuuma. Ai kuumettako, saanko mä kuitenkin pyöräillä? Toivotaan, ettei ole toinen keuhkoputkentulehduspotilas odotettavissa. Yskä riipii korvia.

Menopaussi sai aikaan päivän naurut ja sympatiaa. Ei, ei täällä sormien laskussa mennyt aamusella mönkään, vaan sen arvioimisessa, soiko jo kello vai eikö. Linnun rytmikäs piipitys kuulosti ihan herätyskellolta. Hetken kuluttua kuitenkin soi kello vieressä, ja sitten kuului ihan samanlainen piipitys pojan huoneesta. Olin hetken ihan palllo hukassa. Mit... soiko kellot vain päässäni, unessa vai onko jo aika? Jotain outoa koputusta oli myöskin kuulunut aamuyöstä. Olisikohan ollut tuttu käpytikkamme taas jossain naputtamassa. Kuulosti tällä kertaa kuin olisi ollut kynnet kiinni talon seinässä.

Kivaksi yllätykseksi auto näkyi edelleen olevan pihassa. Oletin miehen jo lähteneen. Olin uneksinut jotain makeaa ennen heräämistä, ja halusin käydä hakemassa lämpimän aamurutistuksen. Ja sainpas sen. Alakerrasta.

Tänään pitäisi rapustaa synnytyssuunnitelma, vai synnytystapa-arvioksiko sitä Suomessa kutsutaan. Siis sellaiseen menen illalla sairaalaan, samalla kirjoittautumaan sinne niin tietävät millaista synnyttäjää odottaa. Taidan tälläkin kertaa tyytyä painovoiman hyödyntämiseen ja suosia jonkinlaista pystyasentoa. Esikoisen synnytin kyykyssä kahden henkilön tukiessa kainaloitteni alla. Kakkosen synnytin polvillani miehen syliin nojaten (lovehandles:ja rutistaen!). Tällä kertaa voisin kokeilla synnytysjakkaraa, jos sellainen löytyy. Voisi kivasti keventää rasitusta jaloissa, mikä oli ehkä ainoa vinopuoli noissa asennoissa. Puudutuksia tai ilokaasua kipuun en aijo ottaa. En halua mitään häikkäämään luonnollista prosessia ja haluan olla sataprosenttisesti tietoinen mitä kehossani milloinkin tapahtuu. Toki olen varautunut joustamaan suunnitelmassani, jos homma ei sujukaan ihan niin kuin pitää. Kivun kyllä uskon sietäväni. Tällä kertaa toivoisin myös kokevani lapsen vastaanottamisen omiin käsiini, jos vain jaksan. Ja synnytyshuoneeksi se sama vähemmän kliininen huone, kiitos. Minua ei saa sairaalasänkyyn, varsinkiin jalkatelineisiin kiinni synnyttämään, ei sitten mitenkään. Enkä tarvitse muita kopeloimaan minua, paitsi tietysti rutiinitarkistukset aukenemisessa ja sydämen kuulostelut. Hieronnat ym. lievitykset otan vastaan vain mieheltäni.

Herneitä ja uusia ratkaisuja

Jompi kumpi käsistä on nykyään aamuisin ihan puutunut. Sormet näyttävät välillä nakeilta.

Anoppiin ei taida sittenkään olla luottaminen alkuperäisillä suunnitelmillamme sairaalaan lähdön koittaessa. Tällä kertaa teemme itse suunnitelman B ja C. Viimeisestä kokemuksesta tiedämme, ettei tämä myönnä, jos on ongelmia suunnitelman toteuttamisessa, emmekä varsinkaan tässä tilanteessa toivo mitään äkillisiä kriisiratkaisuja yhden hätiköijän toimesta. Onneksi on muitakin kynnelle kykeneviä. Ikävä juttu toisaalta, että näiden kokemuksiemme perusteella luottamus on vähän kariutunut, eikä mummi olekaan enää välttämättä lapsille ensimmäinen hoitajavaihtoehto tarpeen tullessa. Toivottavaa tietysti, muttei enää realistista. Vanhenemisenko piikkiin? Pikemminkin tiettyjen luonteenpiirteiden ja käyttäytymiskuvioiden.

Mutta ymmärryksellä ja päättäväisyydellä se tästä. Ei syytä harmistumiseen ja kaunaan, vaikka joskus se herne ujuttautuukin hetkeksi sinne jonnekin syvälle. Helpottava aivastus, ja kyllä se siitä.

Keittopäivä

Taas yksi huonosti nukuttu yö. Lyhyet äkkisadekuurot toivat tunnelmaa muuteen ankeaan yöhön. Kukkuilin aamuyöstä kolmesta neljään. Nettikään toiminut. Vatsaan pari voileipää. Kuuden aikoihin aloin jo saada unen päästä kiinni. Seitsemältä kellon herätys ja pojan kouluun lähettäminen. Olin todella huonoa seuraa aamupalapöydässä, poika parka.

Tytön kanssa lähdimme yhdeksältä kävelemään neuvolaa kohti. Totesin, että se oli viimeinen moinen kävelytaival tässä tilassa. Liitoskivut vatsan molemmilla puolilla olivat lähes sietämättömiä. Koin tarvetta kannatella vatsaani kävellessä, muttei sekään paljon auttanut. Kätilö totesi verenpaineen mittauksen jälkeen, että kyllä siedän liikuntaa, arvot kohdallaan. Vaavi on jo hyvässä raivotarjonnassa, melkein kiinnittynyt. Kätilön rankka ote vauvan päätä tunnistellessa teki kipeää. Vauvan asennon varmistamiseksi tarjoutui tarkastamaan ultrakuvalla pään sijainnin. Vanha, lähes antiikkinen ultralaite paljastui peitteen alta. Ei mitään kovin ihmeellistä vauvastamme kuvassa erottunut, mutta pään muoto näkyi selvästi siellä, missä sen pitäisikin jo olla. Hyvä niin. Tuntemukseni hengittämisen helpottumisesta ja vatsan laskeutumisesta olivatkin olleet ihan oikeita.

Loppupäivän olin rättipoikkiväsynyt. Röhnötin milloin sängyllä, milloin sohvalla. Ruoaksi pussista kalakeittoa. Lapset hihkuivat innoissaan keittosuunnitelmista. Jotain hyvääkin tällaisissa päivissä, ainakin joillekin.

Rojektia sun toista

Yritän saada tämän piinallisen odotuksen ja etananvauhtia matelevan ajan kulumaan yhdellä sun toisella pikkuprojektilla. Ei muuten kestäisi. Lasten Ikean pirttikalusto terassilla sai vihdoin hienon väripinnan. Sinistä, ah niin ihanan sinistä, ja ihan lasten omasta valinnasta. Saatuani eilen ensimmäisen erän maalattua alkoi tietysti vesisade. Onneksi öljypohjainen väripinta ei mennyt pahasti kuplalle. Kaapin perukoilta löytämäni lempimammakesähousuilleni sain tietysti sinistä roisketta. Olipa taas fiksua uskotella itselleen, että kykenisin pikku maalaushommaan tavallisessa vaatetuksessa. Tänään tein viimeiset silaukset, ja rukoilin että tämän päivän yllättävä sadekuuro jäi siksi yhdeksi ripsaisuksi.

Sain vihdoin ruukku/terassikasvit omiin telineisiiinsä. Matkan varrelta löytyi upea puutarhaputiikki. Uskomaton valikoima pensaita, puita, kukkia. Ihailimme hienoja vesiallasviritelmiä. Ehdoton suosikki oli altaan reunalla pissivä patsaspoika.

Laitettuani uudet verhot pojan huoneeseen oli ihan sippi. Meritähtifleece-peiton alle sänkyyn, tyyny jalkojen väliin ja odottelemaan, että pikku kaveri masussakin asettuisi mukavaan asentoon. Tunnin torkut teki ihmeitä.

Jäätelöä ja ravunpyyntiä

Olin reipas ja jaksoin kävellä lasten kanssa mäkemme huipulta lähikeskustaamme. Poikkesimme ystävän luona katsastamassa 5 päivää sitten syntynyttä uutta maailmankansalaista. Voi mikä suloisuus ja sitä pienuutta. Ei niitä mittasuhteita lakkaa koskaan ihmettelmästä.

Kauppareissun jälkeen istahdimme laiturille jätskille seuraamaan merielämää. Kolme tyttöä onkivat rapuja. Lapseni yhtyivät tarkkaavaisin silmin bongaamaan rapuja ja kaloja. Kun yksi hihkui nähneensä jotain, seurasi koko seurue paikalle vapoineen, onkineen, sankoineen. Olin vaikuttunut hyvinkin nuorista merenkävijöistä. Kaksi peruskouluikäisen oloista tyttöä saapuivat moottoriveneellään laiturille, parkkasivat ja lähtivät asioille. Vähän vanhemman oloinen poika saapui perämoottorilla varustetulla kumiveneellään ja yhtyi bongaamaan vedestä jotain mukaan vietäväksi.

Ostoskasseistamme liikeni mansikoita pienille kalastajille. Yksi iso rapu tarttui syöttiin, tipahti laiturille ja lähti parhaimmalla vauhdillan kiirimään hauskasti sivuttain pakoon hamuilevilta käsiltä. Etsimme sopivaa otetta mutta kaveri oli taistelijatyyppiä. Lopulta otin sormieni väliin ja sain tuntea elämäni ensimmäisen ravun nipistyksen. Lopulta hellitti otteen ja putosi sankoon. Sitä seurasi hiukan teatraalisesti maustettu auu, joka sai koko seurueen nauramaan. Olihan se voimakas puristus noin pieneltä olennolta, mutta jälkeä ei onneksi jäänyt.

(Niille, jotka suhtautuvat skeptisesti tähän pyyntitapaan, niin mainittakoon, että pyydystäminen on täysin kivutonta ja suht harmitonta ravuille. Saavat palan mehukkaasta simpukan lihasta ja hetken sosiaalista oleskelua muiden lajitoveriensa kanssa vedessä ämpärissä, ja jonkin ajan kuluttua pääsevät takaisin mereen. Erittäin yleinen lasten kesäharrastus täällä. Hyvin palkitseva pyyntitapa - aina nappaa, mutta harvemmin pyydystäjät ovat kiinnostuneet saaliinsa syömisestä.)

Auringon mentyä pilveen ja pienen vilun tultua tilasimme taksin kotiin. En olisi mitenkään selvinnyt ostoskasseineni ylämäkeä kotiin, en edes tältä tavalliselta vatsa pystyssä lyllertelyltäni ilman kasseja. Näin autottomina päivinä teemme välillä näin mökkihöperyyden iskettyä.

Kuulostellaan

Olisikohan kaveri jo laskeutunut raivotarjonnassa alemmas koska hengittäminen on ollut viime öinä helpompaa eikä mieskään ole öisin kuullut suurempia tuhinoita tai korinoita.Toivotaan näin. Ei siellä myöskään olla tehty yhtä kivuliaita kuperkeikkoja kuin aikaisemmin. Aika lailla näyttää pysyttelevän samassa asennossa vaihdellen lähinnä pyllyn asentoa sivulta toiselle. Potkuja kumahtelee kylkiluihin ja käsien ojenteleminen tuntuu pieninä reiden painalluksina alempana. Tiedä häntä missä asennossa ollaan milloinkin, mutta eri kehon osien aihetta pystyy jo hyvin arvelemaan kaverin liikuskellessa aktiivisemmin.

Isosisko on ollut todella tiiviisti prosessiassa mukana ja yllättää pläräillessään vauvakirjoja mitä hienoimmilla lääketieteellisillä sanoilla. Äiti käsketään istuutumaan useamman kerran päivässä. Katsotaanko liikkuuko se vauva siellä? Eilen kehoitin kuuntelemaan vatsaa, ja sehän oli jännittävää. Tyttö väittää kuulleensa vauvan rytmikkään sydämen jumputuksen ja lapsiveden plörinää. Ei ollenkaan epätodennäköistä. Eilen kuuli kuulemma vauvan pieraisunkin. Lienee vähemmän todennäköistä.

Sairaalakassia olen pakannut jo kolmannen kerran. Hienon neuvolasta saadun raskauskalenterin/infovihkosen listasta on ollut lähinnä suuntaa-antavaa apua. Tiedän aikaisemmasta kokemuksesta, että tarvitsen sairaalaan liivinsuojuksia ja rintasalvaa (kipeisiin rinnan päihin!), sekä vaatetäydennystä vauvalle, koska imetystä helpottavaa varustusta ei täkäläisistä sairaaloista löydy (vaikkakin tiedollinen imetystuki varsin erinomaista) eikä liioin muuta vaatetta vauvalle sairaalaoloon kuin paitoja (sekä tietysti vaippoja) ja vauvapeittoja. Ärsyttävästi pinkkiä tytöille ja vaaleansinistä pojille. Mieluummin otan vähän persoonallisempaa varustusta, jotta erotutaan vähän massasta.

Taimenia odotellessa

Pitipä ihan viitata jonkinlaisena otsakkeena perherumban väistämättömään kuukauden teemaan, nimittäin viimeisillä metreillä pikkukolmosemme odotuksessa lylleretään, ja tulen varmaankin purkaamaan tänne tuntojani ja vaivojani näiden viimeisten neljän ja puolen viikon aikana.

Kärsimättömyyttäni ei mitenkään vähentänyt, että suomalainen naapuriystäväni synnytti oman pikkukolmosensa vappuna. Olin ollut jännityksessä mukana koko viikon, toisin sanoen puhelinpäivystyksessä, jotta tarpeen tullen hoitaisin heidän lapsiaan jos äkkilähtö tulisikin arkipäivänä. Maanantaina aamuyöstä tuli tekstiviesti, johon minun ei tarvinnut herätä - olin jo valmiiksi hereillä kun taas kertaalleen olin herättänyt vieruskumppanini kuorsauksellani, ja kun tämä otti ja lähti nukkumaan kellariin, en minäkään sitten hyljättynä isossa sängyssä enää saanut unen päästä kiinni. Viestin sanoma oli ilmoittaa pikkuprinsessan saapumisesta. Äiti oli siis kuuden tunnin kuluessa synnytyksestä jo tekstailemassa uutisia maailmalle. Voin vain niin täydellisesti empatisoida ekstaasintunnetta tuossa tilanteessa. Määkin haluun! Heti! Niin vähän aikaa jäljellä, mutta se tuntuu ikuisuudelta.

Yli vikko on kulunut kuumeista ja yskäistä 6-vuotiastamme hoitaessa. Lääkärissäkin käytiin koska kuume palasi kahden jaksavaisen päivän jälkeen ja lämpöä oli päivätolkulla. Lievä tulehdus keuhkoputkessa. Yskässä ja hengityksessä olikin jo oma sivuäänensä ja pojan yleiskunnon heikentyminen niin moneksi päiväksi alkoi huolestuttamaan. Tänään oltiin koulussa pitkästä aikaa. Ei kunto vielä huipussaan ole niin monen kuumepäivän jälkeen, mutta teki selvästi pojalle hyvää palata arkirutiiniin. Vaikutti pirteämmältäkin niin monen tylsän kotipäivän jälkeen saadessaan muuta tekemistä. Uskon vaikuttavan jaksamiseen ja motivaatioon, samaten toipumiseen positiivisesti, vaikka vähän piti tänä aamuna aikaisen herätyksen jälkeen potkia persuksille ja kehoittaa ottamaan reippaampi ote aamutoimiin.

Kanit saivat synttärilahjakseen viime kuussa siirtymisen uuteen ulkohäkkiinsä. Chaplin-kilttipojumme on jo kokonaiset 2 vuotta ja Charlie-raggarimme 1-vuotias, tosin "veljeään" jo melkein isompi. Puoliksi luppiksina, puoliksi leijonaharjaksina eivät taida kasvaakaan enää tuosta paljon isommiksi. Nauttivat selkeästi ulkona olosta ja omivat häkin hetimiten reviirikseen. Joutuu oleman äkkiliikkeinen syöttöaikoina, koska jopa juuri täytetyn ruokakupin ojentaminen aiheuttaa nuorimmaisessa uhoavaa murinaa - tai olisiko pikemminkin ahneemman tunkeilua. Aina ensimmäisenä ruoan kimpussa. Ruohokin on alkanut jo kivasti vihertämään. Pupsaleet saavat tuoreita herkkupaloja syöttäviltä innokkailta pikkukätösiltä.

Mies kyseli, olenko unohtanut, että olen raskaana, kaivettuani kottikärryllisen multaa pientä kukkaistutusta rakennellessani terassin edustalle. Vaikken tänä kesänä pääse täydellä potentiaalilla toteuttamaan puutarhasuunnitelmiani (kuten vihannesmaata), niin joitain pieniä kylvöjä olen saanut aikaiseksi silä silmällä, että saisimme pitkin kevättä, kesää ja syksyä nauttia erilaisten kukkauksien ilmestymisestä. Tytön valinnasta kylvimme punaista Daliagusta ja omasta valinnastani Koristedaaliaa. Kehäkukkien taimet ovat alkaneetkin jo pilkistää, seuraavaksi vuorossa niiden karsiminen. Minusta kylvöt on melkein yhtä jännittävää kuin tämä ihmistaimen kasvattelu, ellei tällä hetkellä jopa jännitävämpää. Multaisista kynnenalusista ja muurahaisten puremista huolimatta.