Materiaa

Tänään hankittua:

- kaksi leikkuualustaa
- kylpyhuoneen lattialasta
- verhot makuuhuoneeseen
- fleece-täkki tytön sängyn päiväpeitteeksi
- kaksi lasikehystä
- säärystimet, tanssikassi ja tanssitightsit tytölle
- alushousuja esikoiselle ja kakkoselle, sukkahousut kuopukselle
- pieni termospullo
- esiliina
- vauvan kynsisakset
- tuttiketju ja pari tuttia

Palautettiin kaksi lakanasettiä, joiden pussilakanat olivat tuplapeitteen kokoa.
Kehystettiin kaksi hienoa eläinaiheista vesivärimaalausta lasten huoneisiin.
Lyhennettiin makuuhuoneeseen ostettuja verhoja. Verhojen helmojen viimeistely lykättiin myöhemmäksi. Pienet hankinnat tuovat taas iloa vähäksi aikaa kunnes uutuuden viehätys alkaa häilymään.

Touhukas päivä

Tuntuu, että on saanut paljon tänään aikaiseksi. Siinä mielessä harvinaisia päiviä, varsinkin tätä vallitsevaa kroonista väsymystä ajatellen. Lienee jonkinlaisesta syksyisestä talvipesän rakennuksesta kyse. Innostuin mm. järjestelemään taas lasten vaatteita, karsimaan pieniksi jääneitä ja järjestelmään ne heitettävien ja annettavien pussukoihin. Kieltämättä vaatehuolto on kolmen lapsen kanssa ihan oma projektinsa. Pesu nyt vielä menee, mutta sitten on se ainainen uusien vaatteiden tarve kun nuo kasvaa että kohisee, ja vanhoista vaatteista eroon pääseminen. Uusia vaatteita tosin ollaan kehuttavasti peritty, eli paljon ei vaatteisiin onneksi rahaa uppoa, mutta välillä jopa nyppii saatujen vaatteiden lajittelutarve, nimittäin kaikki eivät lajittele ennen kuin antavat, ja haalistuneet, reikäiset rutkut laitan surutta kierrossa jatkoon, en vain nakkaa juuri ystävien nurkille.

Olen myös yrittänyt ottaa selkeän linjan vaatteiden vastaanottamisessa, ja torjua esim. käytetyt kengät. Ei oikein ergonominen ratkaisu, etenkin ihan pienille jaloille, joille on tärkeä saada ihan uudet jalkineet, jotta kengät muotoutuvat siihen yksilölliseen jalan muottiin.

Kukkapenkat kitkin rikkaruohoista ja aika lailla siivosin talvikuntoon. Tänä kesänä en ihan ehtinyt vielä suunnittelemaan puutarhaa ja kukkapenkkojen sisältöä, lähinnä olen niitä siivonnut edellisen asukkaan istutuksien jäljiltä, mutta muutaman pienen kylvön kasvua ja hedelmiä on ollut oikein mieluisa seurata. Kehäkukkia on tullut mukavasti, ja Daliagukset puhkesivat tällä viikolla kukkaan, ja ne loistavat kirkkaan punaisina, niin kauniina, tuossa nurmikollamme olevassa pienessä pyöreässä kukkapenkassa. Kukka oli itseasiassa tyttöni valinta, ja tämä on tietysti kiehtoutuneena seurannut taimien kasvua ja nauttinut lopputuloksesta. Selailin 30-vuotislahjaksi saamaani puutarhanhoitokirjaa ja poimin ideoita syksyn kylvöille, kevätsipuleiden aika alkaa pian olla käsillä.

Sillä aikaa kun isäntä vahasi perheautoamme talvikuntoon minä kärräilin vaunuja pihassa ja kohtasin herra tai rouva sammakon. Aina yhtä hilpeä kohtaaminen kun veikeä pitkäkoipinen osuu kohdalle. Vauvan nukahdettua vaunuihin nakkasin lapset kottikäryihin ja annoin sellaisen kärryrallin, että vieläkin on olo kuin tunnin areobicin jälkeen. Väsynyt mutta raukea. Kumpparit jalassa kiidin kottiksia työntäen pihamme ympäri ainakn seitsemän kertaa, ja lapsilla oli hauskaa. Ja niin äidilläkin.

Vää, kuuluu olkkarista. Kuopus on herännyt ja vaatii tissiä. Jatkoa myöhemmin.

Sumussa

Sarjassamme sumuisia päiviä, niin sään kuin pääkopan kannalta. Vaunut olivat jääneet yöksi ulos, ja tietysti yöllä ukkosti ja satoi Big Time. Isommat säikähtivät ukkosta ja kaatosadetta, ja heitä piti käydä rauhoittelemassa välillä ja irrottautua tissillä asujasta. Tytön otin lopulta viereeni. Vasemmassa kyljessä vauva heräsi välillä levottomana huitomaan ja oikeassa kyljessä tyttö huokaili ja äänteli aina asentoa vaihtaessa. Vielä rikkinäisemmät unet kuin tavallisesti, suunnilleen mitättömät. Tässä krapulassa piti sitten herätä saattamaan poika kouluun. Onneksi vauva heräilinkin ensin ja sain hoitaa hänet uusiin vaippoihin ja pukimiin. Aamupalaa laittaessa tuli ensimmäistä kertaa kunnolla sisarusten syli tarpeen kun äidiltä loppui kädet. Lattialle ei pikkuinen tietenkään halunnut tulla jätettäväksi, joten tuikkasin siskon syliin. Mikäs siinä oli ollessa, ja äiti sai myös jotain mahareppuun.

Ulkona ripsi vähän niin että lasinpyyhkijöitä olisi tarvinnut vain ihan vähän. Auto kun vielä uusi, niin pyyhkijöidenkin toiminta oli vähän opettelussa, mutta imetyshormoonien ja pätkäunien sumentamalla päällä en osannut pähkäillä kuinka pysäytän pyyhkijät. Siinä ne viuhusi ja mitä tahansa napin asentoa kokeilinkin, niin sain ne viuhumaan vieläkin villimmin, takalasin pyyhkijät myös, ja takalasi sai kunnon saippuapesun ainakin seitsemään kertaan. Voi elämä että oli joka ikinen liike hakusessa. Koulun parkissa kääntyessäni jäin mielestäni vähän tiukkaan paikkaan peruutteassani, ja ystävällinen mieshenkilö huomasi varovaisuuteni, joten tuli viittomaan. Näytti isosti käsillään, että roimasti oli vielä tilaa peruuttaa. Kyllä vähän nolotti. Avasin ikkunan ja kiitin leveällä hymyllä ja kerroin virhearvioinnin menevän uuteen autoon totuttelun piikkiin. Mieluummin liian varovainen kuin liian rohkea.

Seuraava nolo tunnustus oli joutua soittaa miehelle, ja kysymään että miten saan nuo h****n pyyhkijät tuosta edestäni sohimasta. No niinpä tietysti, vedä vipua ylös päin, ja minä kun olen kiertänyt koko ajan pyyhkimien säätöä etulasista takalasiin. Ainakin intuitio osasi sanoa kuinka käynnistää pyyhkijät, mutta jonnekin koulumatkan kurarapakkoon sen hienon intuitioni jätin. Ajattelua häiritsi hieman myös vauvan itku takapenkiltä, dramaattisia kun nämä lähdöt ovat aina. Ei viihtyisi istuimessa millään ennen kuin ajo on tasaista.

Ei tässä maitohuurussa kulkeminen aina kovin itsetuntoa ylentävää ole. Aistit ja vaistot kietoutuu tällä hetkellä niin tiukasti vauvan ja tämän tarpeiden ympärille, että kaikki muu toiminta vaatii tuplasti keskittymistä. Tissit paisuneet ja aivot kutistuneet, noin rumasti sanottuna. On kuitenkin hetkiä, jolloin voi nauttia vähän arvostukesta ja kokea, että tekee jotain merkityksellistä. Mies löysi illalla minut sängyn reunalla melkein nakuna vauvaa imettämästä, ja tämä ihaili näkyä ja tilanteen luonnollisuutta, vaikka itse olin hiestä märkänä, eikä asentokaan ollut mukavin. Tuntumat kaukana hehkeästä, mutta pienokaisen täydellistä riippuvaisuutta ja nautiskelua katsellessa ei voi muuta kuin hymyillä ja kokea itsensä maailman tärkeimmäksi ihmiseksi. Juuri tälle pienelle ihmiselle.

Nalkuti-nalkuti

Tänä iltana nalkutin lasten iltatoimien aikana siinä määrin, että miehen kysyessä "mistäs kiikasti?", en enää edes kunnolla muistanut, mikä oli nalkutusteni syy.

Yksi muistui mieleen, se mikä rikkoi jään, niin että kaikkien piti nauraa.

Poika kuunnellessan nalkutustani hammasharjan huuhtelemisesta (pojan harja on aina kuivasta tahnasta tönkkönä)siveli sormiaan lavuaarin reunoilta ja laittoi kastamansa sormensa suuhun. "Mitä ihmettä sä teet? Jne..." "Äläkä laita niitä housuja vyön kanssa pyykkikoriin. Vyö menee pesukoneessa pilalle." "Mut eihän ne housut edes ole likaiset, joten älä laita niitä roskiin, vaan sen paidan."

"Äitii, ei roskiin!" korjaavat lapset minua kuorossa ja purskahtavat nauruun. Nauran ääneen lasten huoneesta, jonne katosin nalkutuksineni. Ei enää mitään lisättävää.

Ja kaikestä tällaisesta huolimatta, saan kuulla joka päivä: "Äiti, olet kiva". "Olet maailman paras äiti". "Tykkään sinusta, äiti."
Kai ne minusta kuitenkin vähän pitävät, vaikka jaksankin välillä pauhata non-stop.

Pihamme anteja

Kumma, että on jo orientoitunut syksyyn vaikka ulkona vielä hyvin tarkenee t-paidassa. Kesä hurahti aivan liian nopeasti näin vauvan kanssa. Ehdin sentään heinäkuun alussa heittää talviturkin mutta siihen ne uimiset jäi.

Tänään iskin käteni pihamme mustaherukkapensaisiin. Oksat notkuu marjoista, enkä ihan tiedä mitä kaikilla marjoilla tehdä. Anoppi ja naapurit pitäisi kutsua sadonkorjuuseen, jotta sato saadaan hyödennetyksi. Tai kuka vaan, makea marjasuu, tänne vaan! Mustaherukoita en kyllä jaksa popsia noin vaan, mutta mehu on todella hyvää, ja erityisen C-vitamiinipitoista. Kyllä minä mielelläni näkisin keräämäni marjat makoisana mehuna pullossa. Olisi ensimmäinen kerta minulle moinen omavaraisuudesta nauttiminen.

Nyt tosin ymmärrän, miksi norjalaiset työntävät mustaherukkaa joka ruokaan, juomaan tai makeisiin mauksi. Jossain vaiheessa kyrsiinnyin kun maku oli työnnetty jopa purkka- ja pastillivalikoimaan. Näitä pensaita on jokaisen pihassa! Naapurikin tarjosi, että saa kerätä heidän pihastaan, mutta näitähän riittää omasta takaa. Punaviinimarjat kyllä menis kaupoiksi naapurin pihasta. Sieltä poika on kipollisia välillä hakenutkin ja minä päässyt tekemään marjapiirakkaa.

Kehäkukat ovat jo kukassa. Pieneen terassin edustalle tekaisemaani kukkapenkkaan ovat pienet murkut pesiytyneet. Niitä kuhisi melkoisesti, tarkemmalla silmäyksellä murkkuryhmässä liikuskeli valkoisia suippoja muotoja. Otin vieläkin tarkemman silmäyksen, ja siivekkäitä murkkujahan ne olivat. Anoppi ja poika tutkivat asiaa tietosanakirjasta, ja selkiintyi se, että meneillään oli murkkujen pariutuminen, kuningattarien ja urosten, joista tulee tässä vaiheessa siivekkäitä, ja operaation jälkeen jättävät taas siipensä (tai jotain sinne päin). Muut tavismurkut ovat taas niitä työläisiä. Ahaa-elämys oli se, että sellaista muurahaislajia kuin lentomuurahaiset ei olekaan, vaan kyse on tästä paritteluvaiheesta kuningattarien ja uroksien välillä (tai korjatkaa joku tietäväinen, jos olen jotain olennaista jättänyt mainitsematta).

Lentoon lähtivät tanssahtelun jälkeen, viuh ilmaan. Häämatkalle. Valitettavasti joutuivat kuitenkin palaamaan myrkytettyyn pesään. Hyi, niin ikävä loppu romanssille, mutta sorry, pesänne oli vähän liian lähellä omaa pesäämme, ja mahdollinen yhteiselo reviirin laajennuksen myötä ei olisi kovin mielekäs vaihtoehto sekään, kummallekaan osapuolle. Lähtö tulisi ennemmin tai myöhemmin. Nurmikon keskeltä löysin toisen pesiytymän. Valloittivat käteni eilen kaneille ruohoa repiessäni. Varpaistakin pahaiset välillä puraisevat, mutta kyseiseen pesiytymään en ole vielä puuttunut. Pikkuisen sydäntä täytyy kuitenkin olla.

Huomenna mennään Korkeasaareen...

Isyysloman rippeet kulutettiin perhematkalla Norjan hienoimpaan eläinpuistoon, Kristiansandiin. Iskä löysi hienon perhetarjouksen mihin kuului kaksi päivää puistossa, yksi yö hotellissa. Viikonloppu nähtävyydessä meni rattoisasti elukoita ihaillessa ja ihmetellessä ja puiston muista viihteellisistä kohteista nauttiessa. Lapset saivat mm. kyydin Kaptein Sabeltanin laivassa (vastaa norjalaista Kapteeni Koukkua). Puistossa siis Kaptein Sabeltanin oma maailma, pääasiallisesti kuitenkin kaupallinen nähtävyys pullollaan tavaraa teeman tiimoilta. Vesiliukumäki, mikä edusti tukkiajoa, oli myös nasta kokemus isälle ja lapsille.

Sillä aikaa kun isä huiteli lasten kanssa vempaimesta toiseen, minä kärräilin vauvan kanssa omia teitämme. Mukavimpia hetkiä vietin simpasseja Juliusta ja Biniä ja heidän vauvaansa seuraillessa. Aivan ihana apinaperhe. Olisin voinut katsella niiden liikkeitä ja eleitä vaikka kuinka kauan. Bini-äiti niin kärsivällisesti ja rakastavasti hoiti pientä veitikkaansa, joka huiteli makupala toisessa kädessä pitkin nuoria ja ponkaisi jaloillaan seinästä seinään. Äitykkä sillä aikaa katseli sormiaan, katsoi välillä ikkunan takana oleviin pällistelijöihin jotenkin söpön ujosti, kaiveli rähmää silmästään ja laittoi samaiset sormet niin inhimillisesti suuhunsa. Pienoinen ponkaisi välillä emonsa viereen hakemaan läheisyyttä ja lähti taas uudella itsevarmuudella varustautuneena uuteen seikkailuun.

Yö viidestään viidakko-aiheisessa huoneessamme (1)sujui yllättävän hyvin. Nukuttaessani vauvaa vaunuihin vierailivat lapset isän kanssa hotellin leikkihuoneessa. Vauvan nukahdettua menimme me naiset ekaksi suihkuun, jonka jälkeen saatiin keskimmäinen sänkyyn. Tämän jälkeen pojat saivat tulla sisään, sitten suihkuun, ja ihmeen kaupalla huoneessa oli hiljaista jo vähän yli 21.00. Vauva heräsi puolelta öin vääntämään kakkavaipat. Päivä kun oli pienoisella kulunut lähinnä vaunuissa köllötellessä, avasi tämä herääminen hyvän tilaisuuden sosialisoimiselle. Vietettiin kylpyhuoneessa hilpeä tunteroinen ilmakylvetellessä sillä aikaa kun muut saivat vedellä sikeitä.

Kotimatka venähti parilla tunnilla pidemmäksi, koska jouduimme harhateille poliisin ohjattua meidät onnettomuuden takia pois moottoritieltä. Siinä vaiheessa kun luulimme löytäneen uutta kautta tien takaisin moottoritielle, löysimmekin itsemme samasta paikasta, mistä poliisi oli ohjannut meidät aikaisemmin muualle, mutta tällä kertaa tie oli auki. Onnettomuuden takia jono oli melkoinen. Ohittaessamme onnettomuuspaikan näkyi tiellä kaksi autoa rusinana ja palosammuttimen vaahdot tiellä. Onnettomuuden jälkiä siivotessa olikin mennyt aikaa sillä aikaa kun me harhailtiin jossain Kragerøssä. Vatsasta kouraisi ajatellessa osapuolien kohtaloa.

Palasimme kotiin puolenyön aikoihin. Lapset olivat nukkuneet viimeiset pari tuntia. Vauva sai vaikeasti unen päästä kiinni, mutta sai kuin saikin vihdoinkin. Niin minäkin pätkittäin. Kieli oli taas kipeytyä huonon nukkumaasennon takia. Lapset kannettiin sänkyihinsä jatkamaan uniaan. Housuja pois vetäessä antoivat kummatkin isommat leveän hymyn. Mielissään olivat oikaistessa omiin peteihinsä. Pienin ei sänkyyn heivaamista edes huomannut, vaikka pahinta pelkäsimmekin.

Olipa hyvä taas olla kotona. Home sweet home.

Vai ei miul oo aikkoo?

Jotain tolkkua alkaa jo saada Bloggerin käytöstä. Ylpeä ansaitsin itsestäni olla kun sain tuon linkkilistankin (alustavasti) koodailtua. Miten tämä päivä onkaan hurahtanut nopeasti. Aika vaan on mennyt tehokkaasti kotihommissa, vaikka siivottua ei ole tullut niinkään ja vauvakin on seurannut hyvin rytmiään, mutta jotenkin vain päivä hurahti. Lapset ovat leikkineet melkein koko päivän ulkosalla. Kavereita riittää nyt joka tarpeeseen koska naapuripariskunnalla on lapsenlapsi kylässä, niin heidänkin naapurintädillä, ja vastapäisessä talossa on tyttö isänsä luona lomailemassa. Kaikki nämä ovat päivän aikana tutustuneet toisiinsa ja vuorollaan leikkineet sekä kaksin että kimpassa, mitä nyt milloinkin ovat keksineet ja milloin kukin ollut ulkosalla. Olen kovin mielissäni siitä, että tekemistä ja kavereita riittää, mutta oudolta välillä tuntuu olla kaksin vauvan kanssa kotosalla kun tämäkin nukkuu, ja saan olla ihan itsekseni. Sitten sitä saa uppoutua täysillä vaikka nettiharrastuksiin ym. puuhasteluun ja kun yhtäkkiä vauva herääkin tai joku lapsista tarvii jotain, menee maailman kirjat sekaisin koska täytyy orientoitua uudestaan olennaiseen. Varsin kuluttavaa kun keskeytyksiä tulee tasaiseen. Sen vuoksi tuntuu melkein joskus paremmalta, ettei heittäydy mihinkään liiaksi aikaavievään asiaan kun aikaa siunaantuu. Paradoksaalista, kyl.

Välillä lapsia vyörii sisään tai kyselemään saako kyläillä sen ja sen luona, ja silloin jos ei ole selkeää vastausta, niin alkaa kova suostuttelu ja please-anomiset. Selkeitä sääntöjä kuitenkin alkaa hahmottumaan jotta omankin perheen kuviot pysyy suht selkeinä, ettei lasten riennot (vieraat ja kyläilyt) täysin sekoita esim. ruoka-aikoja ja perheen keskinäistä aikaa. Paria kuokkavierasta terassillamme komensin tänään käyttämään etuovea. Iltaisin olen selkeästi ilmoittanut lasten ystäville, että nyt on lasten iltapuuhien ja nukkumaanmenoaika, hei-hei ja huomisiin. Lapsia olen muistuttanut ottamaan aina selvää, sopiiko heidän ehdotuksensa oikeasti ihmisille, etenkin ystävien vanhemmille tai isovanhemmille kun suunnittelevat kyläilyä sun muuta noin kavereiden kesken. Aina ei ole takuuta kun vannovat että "joo, saatiin lupa!", kun se luvanantaja voi olla vaikka 3-vuotias pikkulikka. Positiivisena kyllä kaikenkaikkiaan kaveeraamista pidän. On tämä ihan toista verrattuna muinaiseen kaupunkineloon kun kaikki kaveeraaminen piti aina erikseen suunnitella lasten vanhempien kanssa jotta betonikoteloistamme pääsisimme muiden lajitoverienkin pariin eikä lapsia voinut noin vain pihalle päästää kun näkyvyys leikkipaikalle ei ollut mitä parhain, ei liioin aina paikalla oleva seurakaan.

Isäntä ottaa loppuviikon lomaa isyyslomastaan. Kovasti tekisi mieli tehdä jotain ihan perheen kesken, lähteä jonnekin, mutta kutistuneella budjetillamme ei nyt kovin kauaksi pötkitä. Ainoa käypä vaihtoehto olisi lähteä jonnekin missä on tuttavia, ja tehdä jotain mukavaa yhdessä, mutta etuvaroitus olisi aika lyhyt, eikä ole enää ihan sama asia tuppautua 5-hengen porukalla toisten nurkille norkoilemaan, ellei ole todella läheisiä ihmisiä, ja mieluummin kutsu tullut sieltä päin.

Tyydymme siis kai rauhaisaan kotieloon, sellainenkin kelpaa kun virallisina lomapäivinä olimme koko ajan menossa tai koti täynnä vieraita. Sellainen kinkkinen ominaisuus on vaan tullut tähän omakotitaloeloon, että aina riittäisi jotain asennettavaa, korjattavaa tai muuta ylläpitoon riittävää jotta harvemmin kotosallakaan kunnolla relaa. Yritämme vannoa, ettemme muutu kokoaikaisiksi nikkareiksi, joka-paikan-höyliksi, mutta siihen ei taida olla mahdollisuuttakaan kun isäntäkin totesi tänään kolmen päivän kestäneen vanhemman automme ruostehoidon perään, että surkeat on taidot ja lopputulos. Seuraavaksi moinen projekti asiantuntijalle, maksoi mitä maksoi.

Muuttorumba

Niin tuli aika perherumbankin kotiutua Bloggeriin. Katsotaan kuinka täällä viihdytään ja homma toimii. Pikkuisen ikävä oli luopua ihan omasta ulkoasusta ja tyylipreferensseistä, mutta helpompaa ja vaivattomampaa päivittäminen näillä keinoin varmasti on. Inspiroiduin tähän, kun keksin kehittää vauvelillemmekin oman sivun + blogin. Kaikkeen sitä nykyihminen höynähtää. Mutta mikä ettei kun näin rapakon takana asustellaan. Onneksi löytyy keinot päivittää kuulumisia läheisille sekä kaukaisille.