I just dig it - there IS a Hip Hop dude inside of me

Kyllä vaan, täytyy tunnustaa, tämä mamma diggaa Outkastia ja harkitsee levyn ostamista. On jo harkinnut kauan ennen näitä viimeisimpiä saavutuksia:

* Outkast won 3 American Music Awards for Favorite Pop/Rock Band/Duo/Group, Favorite Rap Band/Duo/Group, and Favorite Rap/Hip-Hop Album, and were nominated for Artist of the Year.
* Outkast won 3 MTV Europe Awards for Best Group, Best Song, and Best Video ("Hey Ya!").

Lomafiilis hyvää vauhtia nousussa.

Myyty!

Asuntomme myyntiä ei tarvitse enää miettiä. Tarjouksia tuli eilen odotettuun aikaan sutjakasti. Saimme kuin saimmekin sen myydyksi toivomaamme hintaa ja vähän ylikin, vaikka alemmalta lähdettiinkin.

Appi ja siippansa olivat ystävällisiä ja ostivat meille kestäviä muuttolaatikoita. Siinä ne jo koottuina kutsuvasti odottavat töihin, vaan ei jotenkin vielä inspaa heittäytyä tohinaan. Toivat ne eilen illalla ja olivat tapansa mukaan kiireesti jatkamassa matkaansa, mutta saimme heidät jäämään vanhalla hyvällä houkutuskeinolla; jo ajoissa laitetulla kahvipannulla ja valmispullapussilla. Lapset pääsivät naapureiden synttärikekkereille jonne jatkoin myöhemmin. Yksi kriisi piti tähänkin rientoon mahtua; synttärisankari jäi jalastaan kiinni rappukäytävän tankoon. Kolmen viisaan ja kokeneen naisen avuin lapsi saatiin pois pälkähästä. Meilläkin tyttö on ollut sitä juuttujasorttia. Muistan ikuisesti kauppareissun, jolloin vauvan jalka jäi ostoskärryn pinnojen väliin, ja koko kauppahenkilökunta ja muut innokkaat asiakkaat yhtyivät vääntelemään kirkuvan lapseni nilkkaa. Onneksi ei tarvittu sahaa, vaikka senkin joku sankarihenkinen paikalle kiikutti.

Suksia on jo kokeiltu. Tyttö on parina aamuna tallustellut reippaasti sauvojen kanssa hoitoon. Omat sormeni alkavat jäämään vähiin monenmoisten kantamusten takia kun reppujen ja käsilaukun lisäksi sukset ja liukurit olisi saatava jäljellä olevien sormien ja raajojen varaan. Mutta kyllä äidillä sormia ja käsiä riittää.

Mikä puristaa?

Tytöllä näyttää olevan ulkona jokin hätänä. Koivet eivät ole kumimaisesti mutkalla eikä sukset ristissä. Pystyssä ollaan mutta jostain kenkä puristaa. Ei sitten puristakaan kengästä.

Mikä hätänä?
Pikkuhousut on pyllyn välissä!, tiuskaisee topattu pakattu lapsi.

Täyttymyksiä täyteläiselle

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oikeasti energiaa päivitellä tänne. Pahoittelen pitkää taukoa! Tällä välin on ehtinyt tapahtua paljon. Takana rankat viikot. Suuri taakka, tentit, ovat siirtyneet harteiltani. Tämä tapahtui viime tiistaina. Meni miten meni, opintoja en aijo ajatella nyt pitkään aikaan. Vuorossa on toden totta uuteen OMAAN taloon muutto ja vihdoin aikaa taas paremmin keskittyä perheeseen ja uuden elämän kasvattamiseen sisälläni. Muutamme vuoden vaihteessa kauemmas Oslosta pieneen vuonon rannalla sijaitsevaan merikylään, silti ajoetäisyyden päähän miehen työpaikasta (Oslosta). Emme vieläkään ihan tajua sitä faktaa, että meille on siunaantunut oma talo. Olemme hehkuneet onnea ja kiitollisuutta nämä viime päivät ja ihmetelleet miten asiat vain alkoivat yhtäkkiä natsaamaan ja unelmamme toteutui. Näin oli kai tarkoitus.

Maanantaina ensimmäisen tentin jälkeen soitin jännityksellä PW:lle, koska siinä vaiheessa piti olla selvää kuinka tarjouksellemme oli käynyt. Olin psyykannyt itseni huonoihin uutisiin, tarjosimmehan hieman alakanttiin hinnasta ja oli selvää, että myyjät odottivat enemmän vedoten talon paljon korkeampaan markkina-arvoon. Mutta satuimme olemaankin sitten ainoita kiinnostuneita, ja heidän piti tyytyä tarjouksemme, mitä emme olisi enää pystyneet mitenkään resursseihimme nähden korottamaan. Huulilleni levisi leveä hymy kuullessani PW:n ensimmäiset vihjailevat sanat: Hello Land lady Schulz, you are speaking to the Land lord Schulz.

Tiedossa tietysti paljon järjestelyjä ja tämän asunnon myynti. Eilen oli viimeinen näyttely. Kävijöitä on käynyt kiitettävästi. Saa nähdä tuleeko tänään tarjouksia.. jännittävää.

Viime viikolla varmistui myös masuasukin olemassaolo konkreettisemmin. Sain vihdoin kuulla sydänääneet. Uskomattoman liikuttava kokemus kuulla se jumskutus ensimmäistä kertaa. 162 lyöntiä minuutissa. Terveydenhoitaja veikkasi, että eiköhän asukkeja ole vain yksi, mutta sitähän emme vielä ennen ultraa täysin varmuudella tiedä! Olen ollut kyllä vakuuttunut elämästä sisälläni myös selkeämmin tuntuvien pienten koputusten ja venytysten perusteella, mitkä nyt pystyn aika varmuudella erottamaan muista vatsan plörinöistä. Tilani alkaa myös näkyä aika selvästi ulos päin. Viikonloppuna vieraillessamme tuttujen Thanksgiving-juhlassa huomasi yksi asiasta tietämätön pullistumisen etumustossani, ja nauroimme sille, ettei hän ensin uskaltanut kysyä siltä varalta että kyseessä olisi muista syistä aiheutuvaa pullistumista, mutta luin hänen katseensa ja lievitin uteliaisuutta totemalla, että kyllä se eka arvaus pitää paikkansa; lisäännymme.

Olo on niin paljon eheämpi kun on päässyt hoitamaan vihdoin ihmissuhteitakin. Pienet viestitkin säännöllisemmässä muodossa lähentävät kummasti. Eilinen repäisy ja pitkä kävelyretki talvisessa illassa kälyn kanssa oli oikein piristävä. Ehdimme puolessa tunnissa kulkemaan aikamoisen lenkin. Kaupungin valot helmitauluna pimeää taivasta vasten oli nähtävä ja lumivaipan vaimentaneen hiljaisen metsän äänet koettava. Liikkellä oli jotain tontun tapaisia. Vastaan asteli myös terhakas hevonen kärryn kera. Ohi kulkeva kultainen noutaja yltyi haukkumaan otuksen nähtyään. Kälyni, joka on taatusti enemmän koiraihminen kuin minä sai minut näkemään tilanteessa jotain huvittavaa. Yksin en olisi välttämättä osannut sympatisoida koiran ölinöitä, jotka tällä kertaa tulkitsinkin kälyn sanoin koiran ihmettelyksi: mikä hitto tuo on?

Elukoista puheen ollen, meillä on pieni ongelma kanien kanssa. Rakkaan Chaplinimme selkä on pahasti kaljuuntumassa. Terminaattorimme Charlie on laittanut veljensä sukimisen vähän överiksi. Keinot ovat vähissä, ei niitä voi ihan erottakaan, koska vihamielisyyttä niiden välillä ei ole, mutta kyllä vaan tuossa toisessa on taatusti enemmän tuholaisen ainesta. Harkitsen jonkinlaista paita/huiviviritelmää kaljulle ja tarkempaa seurantaa tuholaisen kanssa vesisuihkusanktioiden kera.

Unelmia

Ei tämä kai ihan unelma-automme ole, mutta kyllä tässä kärryssä ainakin oikeaa asennetta on (suo hetken ladata, ei vie ikuisuutta) .

Elämme jännittäviä aikoja. Unelma omasta talosta voi olla jopa pian todellista. Puhumme jo tarjouksista, pakkaamisesta, asunnon myymisestä, muuttoavun värväämisestä ihan vakavin elkein. Ainakin noin mielellisesti valmistaudumme jo kaikkeen edellä mainittuun. Ensi viikolla selviää miten käy. Jännittävää!

Jokaisen lapsen kohdalla olen kokeillut jotain uutta lastenhoitoa helpottavaa varustusta tai lähestymistapaa. Nyt löysin tällaisen, jonka tietysti visualisoin jo uuteen kotiimme ja Pikku-Kolmosemme siinä köllöttelemässä.

Huolille ei aikaa

Upea talvimaisema ulkona. Pakkanenkin rupesi puremaan niin että piti muistaa rasvata tytön posket ja nenu ennen hoitoon lähtöä. Posket ovat punoittaneet jo sen oloisesti kuin kylmä olisi ne kuivattanut.

Pojalla nousi kuume tänään huimaan 40,3 astetta mikä jo melkein säikäytti. En muista tähän asti mitanneeni lapsiltani noin korkeaa lämpöä. Päiväunet maistui pojalle tänäänkin. Heräsi sitten itkuun, kovaan janoon, hoiperteli luokseni ja paistinpannuhan se siinä. Oli nukahtanut kaikkine vaatteineen koska kuume oli ensin viluttanut. Kahden peiton alla oli ehtinyt tulla kuitenkin aika kuuma. Vähensin rajusti vaatetta, pakkosyötin kuumetta alentavaa lääkettä ja käärin kylmää käärettä otsalle. Varttitunnissa sain lämmön laskemaan huimat 0.7 astetta, mikä oli helpotus sekä pojalle että äidille.

Pikkusisko tuli kotiin ja siirtyi mielellään hoitajan rooliin. Leikkistetarit vaan esille ja kostealla käärellä läträämään isoveljen kanssa. Veli ei ollut moksiskaan moisesta huomiosta.

Puput pääsivät pitkästä aikaa pomppimaan parvekkeelle. Oi sitä iloa kun pääsi lunta kuopimaan. Ei moisia ilonpyrähdyksiä ole nähty taas aikoihin.

Nyt on kaikkien kolmen kirjan luvut luettu, jäljellä enää kertaus, joka onkin se eniten pänttäämistä vaativin osuus. Olen ainakin pysynyt aikataulussa, mutta jostain syystä koejännitys alkaa kiihtymään. Sen kuitenkin mukavasti unohtaa kotiarjen lomassa. Se tässä opiskelijaäitiydessä on toisaalta ollut ihan myönteistä, että päivät täyttyy paljon muillakin velvoitteilla kuin opiskelulla.. Huonolle omantunnolle (omalletunnolle - miten tuo nyt menee?!) ja stressille ei onneksi jää paljon tilaa. Ihan ihmettelen tätä viime aikaista tyyneyttäni vaikka lukusuunnitelmaa on moneen kertaan uusiksi väännetty lasten sairastelun ynnä muun (omien huonojen vointien ja raskausväsymyksen) takia. Kiitos rauhallisesta mielialastani kuitenkin kuuluu vahvasti rakkaalle puoliskolleni joka on koko viikon ollut kotona käytettävissä. Niin rauhallista ja mukavaa on ollut näin kahdestaan puuhastella kotosalla, että romantiikkakin on kukkinut viime aikoina ihan uudella tavalla.

On niin monta syytä olla onnellinen, että näiden syiden rinnalla pienet arkihuolet vain kalpenevat.

Valkeaa

Onneksi rakkaan tutun kovasti jännätty mammofragiatutkimus näytti toivottuja tuloksia, ei siis mitään vakavaa. Helpottuneita olemme kaikki.

Tuntui ikävältä tentata poikaa aamulla kun tämä valitteli huonoa oloa ja pyysi jäämään pois koulusta. Aamulämmöksi hieman lämpöä kuitenkin oli, ja olihan tuo kalpea ja heikomman oloisen tuntuinen. Päivällä lämpöä tuli enemmän ja yhdet päiväunetkin nukuttiin, mitä 6-vuotias ei enää muuten ainakaan terveenä tekisi. Lepäsin jonkin aikaa vieressä seuraksi, kuuntelin pojan tavallista nopeampaa hengitystä.

Illalla alkoi tupruttamaan lunta. Talvi tuli tänne yhdessä illassa. Peitti koko maan ja koristeli puut. Valaisi ja puhdisti koko maiseman. Sitä olinkin jo odottanut. Lapset puolestaan kauan odotettuja talvileikkejä. Houkuttaisi niin kovasti lähteä kävelemään tuonne valkeaan mutten tältä tylsältä tenttiin valmistautumiseltani nyt ehdi.

Foreldresamtale

Tänään oli vihdoin se opettaja-vanhempidialogi sitten, oli nääs lykkääntynyt pojan vesirokon takia myöhemmäksi. Olipa kaikin puolin positiivinen tapaaminen. Olin kovin utelias kuulemaan miten koulussa menee, koska lapsen versioista ei kaikki aina niin kristallinkirkkaasti selviydy. Totta kuitenkin on ollut mielikuvamme siitä, että koulussa viihdytään, kavereita piisaa ja lukuinto on puraissut nyt oikein olan takaa. Kaiken maailman putelot, mainokset ja isot tekstit luetaan tullessa kuin mennessä. Varsin positiivista oli kuulla, että poika on aktiivinen ja innokas osallistumaan. Eilisen pienen luokan edessä esiintymisen (tuodun esineen esittelemisen) oli poika kuulemma hoitanut rohkeasti ja ylpeästi. Opettaja ihmetteli ääneen hänen hienoja piirustuksiaan ja ideoidaan ja asioita, joita poika kertoilee, jollaisia tietoja kuulemma ei odottaisi ikätovereilta. Puheliaisuutta ja luovuutta riittää, minkä opettaja näkee myönteisinä ja asioina, joskin, kuten kotonakin ollaan huomattu, nämä ominaisuudet onnistuvat joskus myös häritsemään keskittymistä ja aikaansaamaan enemmän ja vähemmän merkittäviä unohduksia.

Hiottavia asioita oli säähän sopivan pukeutumiskoodin seuraaminen, kärsivällisempi tehtävien hoitaminen ja jutustelun vähentäminen tuntien aikana. Vaatteista ollaan kotonakin väännetty viime aikoina riittämiin saakka. Pojalle merkitsee enemmän se, miten värit ja tyyli natsaa kuin säähän ja lämpötilaan vaatetuksen suhteuttaminen, ja vaihtelua toivotaan sitten jatkuvasti - joka päivä pitäisi kokeilla toista takkia tai lakkia. Lähdöt pitkittyy ja raivostuttaa nimenomaan näiden vaatimusten takia. Olen ajatellut ratkaista ongelman karsimalla olennaisesti vaatevalikoimaa ettei mene pieni pää sekaisin nähtävästi liian suuresta valikoimasta (pari lakkia, yksi takki). Alkkareidenkin väriä jäädään joskus miettimään, ja siinä on äidin kärsivällisyys pian rankasti koetuksella.

Mutta oi, niin ylpeä ja onnellinen olen tästä lapsestani. Aivan mahtavaa seurata huimaa kasvamista ja uusien taitojen karttumista.

Minäkin meemeilemään


1. Minkä artistin/ryhmän levyjä sinulla eniten levyhyllyssäsi?
Taitaa olla Miles Davisin levyjä, 9-10 kpl. Miehen hankkimia mutta käy hyvin omaankin makuuni. Itse ne ole koskaan saanut aikaiseksi keräillä yhden ja saman artistin tuotantoa, ellei jotain parin levyllisen kokoelmia oteta huomioon.

2. Kenen kirjailijan kirjoja on hyllyssäsi eniten?
Ei taida löytyä yhtään voittajakirjailijaa. Oikea sillisalaatti kaikenlaista kirjallisuutta. Suurin kokoelma samaa tuotantoa lienee 14 kirjan tietosanakirjasarja.

3. Minkä tyyppiset elokuvat ovat enemmistössä DVD/videokokoelmassasi?
Matrixin, Tähtiensodan, Sormusten Herran ja Jim Carrie-filmien lähes kokonaiset kokoelmat eivät muodostane yhden tyylin enemmistöä. Filmejä riittää klassikoista kuten Ben Hur, Sound of Music, Schindler's list kaiken luokan komedioihin asti, mainittakoon vaikka Asterix-filmit. Niin ja tietysti lasten elokuvat ovat omassa sarjassaan, joista väitän enemmistön olevan Disney-filmejä, joskin muitakin sarjoja riittää (mainittakoon yhtenä suosikkina tshekkiläiset Myyrä-elokuvat tai Astrid Lindgrenin tuotantoa)

4. Minkälaisia kuvia on valokuva-albumissasi eniten?
Perhealbuumikamaa taatusti. Haluaisin kuitenkin uskoa, että monet ottamani lapsikuvat ovat tavallisesta perhealbuumikamasta vähän poikkeavia, koska pidän lähikuvista ja lasten eri mielialojen tallentamisesta.

5. Mitä painotuotteita sinulla on eniten paperinkeräyskasassasi?
Mainoslehtisiä. Lasketaanko lasten monituiset piirustusvedokset painotuotteiksi?

Tuiskua ulapalla

Kylläpä pariin päivään on mahtunut paljon mullistavia ajatuksia, suunnitelmia ja toteutuksia. Eilen kaikista spekulaatioistamme ja varauksistamme huolimatta pankista tulikin vihreitä valoja ja saimme enemmän lainaa. Se sai aikaan paljon tasahyppyjä ja kirkumista. Toissapäivänä tarkastamamme talo saattaisikin olla ihan realistinen vaihtoehto meille.

Tämän päiväinen toinen vierailukeikka vahvisti entisestään tämän aikaisemman vaihtoehdon kannattavuutta. Olisi muuten ollut hyvän kokoinen ja ihanteellisesti lähellä merta, mutta voi surkeutta kuinka huonosti ylläpidetty talo. Ihan surettaa nähdä miten potentiaalisia asumuksia pilataan laiskalla ylläpidolla. Katselin silmiäni pyöritellen yhtä epäilemättä lastenhuonetta edustanutta huonetta, jossa oli sitten todennäköisesti ihan luvalla saatu harrastaa taidetta kaikkia huoneen neliöitä hyödyntäen. Crayon-tuhrua seinät täynnä. Katto pitäisi laitttaa uusiksi, vesivahinkoja korjata, ja perusmuurausta eristää, ja ja, vaikka mitä. Oltiin jotenkin molemmat masiksessa visiitin jälkeen. Mielialaa piristi tosin kotimatkalla upea kuusirppi vuonon yllä ja spontaani lossimatkailu.

Joka tapauksessa, keikkaa ennen oli meillä tänään hyvä meetinki kiinteistönvälittäjän kanssa, joka tuli tekemään arvion asunnostamme. Ihmeen kaupalla tämän uuden pankin/lainan kautta saimme sitten myös oikein mukavan välittäjän, joka edusti kyllä ihan eri luokkaa kuin kerran aikaisemmin kokeilemamme, jonka panos neuvotteluihin oli lähinnä oman firman ja oman ammattitaidon kiihkollista mainostusta, jota ihmettelimme kovasti. Olimmehan itse häneet ottaneet yhteyttä. Vaan viimeiseksi yhteydenpidoksi jäi se.

Nyt sitten pyröritellään mielessämme tulevaisuudenskenaarioita, kuinka esimerkiksi arki tulee käytännössä toimimaan syrjäisemmällä paikalla. Saatamme esimerkiksi päätyä asumaan 100 metrin korkeudelle merenpinnasta ja vaikkakin kävelymatkan päässä lähipalveluista niin ei välttämättä kovin rivakasti tepasteltavan välimatkan, ainakaan kolmen lapsen kanssa. Kaksi autoa taitaa olla must, ja se onkin ehkä suurin pähkäilyn kohde tällä erää. Saadaksemme isän olemaan kotona maksimaalisesti olosuhteisiin (työmatkaan) nähden, on auto nopein kulkuväline niillä main. Saadaksemme koululaisen turvallisesti kouluun ja takaisin on auto kätevin vaihtoehto, ja sen tarvitsisin minäkin (myös jatkossa töihin jne.). Nyt vain toivomaan että asunnostamme heruu vähän ekstraa ja saamme ostettua edullisesti niin ehkä jäisi rahaa uuteen autoonkin.

Välillä mietityttää minkälaiseen arpapyörään sitä on itsensä tuikannut, mutta eiköhän tähästisella hyvällä onnella tästä jotain hyvää sikiä. Nyt on sellainen tunne, että alkaa tapahtua - ja lujaa. Ja tietysti kun alkaa tapahtumaan niin sattuu olemaan aivan liian monta rautaa tulessa. Niin se on aina ennenkin mennyt; tasaista ja tyyntä menoa on aina seurannut jossain vaiheessa tyrskyä jokaisesta ilmansuunnasta.

Turhista turhinta listaraporttia

Kun ei heti tule mieleen mitä tänään oikeastaan tuli puuhailtua, niin menee listaamiseksi:

- Rauhallinen ja sosiaalinen aamupala siipan kanssa (joka ottaa lomaa juuri tenttieni takia). Lämpimiä sämpylöitä, mmm...
- Kauan viipyneen kirjeen kirjoittaminen serkulle (jota edelsi ilahduttavan viestin vastaanottaminen)
- Psykan kirjasta lähes yksi luku luettu kahdessa pätkässä päivän mittaan
- Lasten viemisestä ja hakemisesta kerrankin luistettu
- Lihapullapäivällinen Ikeassa ja jälkiruoaksi riisikermaa kiisselin kera (pyhän kunniaksi)
- Vapaaehtoisesti elokuvaan menemisestä kieltäydytty (kyseessä lasten elokuva jota kohtaan olin skeptinen, mutta ensisijaisemmat tekosyyt; rahansäästö sekä tenttiin luku)
- Hiukan hallitsematonta suklaansyöntiä
- Yökkäilyä keittiössä (ei, en ole bulimikko vaan raskaana)
- Kanihäkin siivoaminen
- Rimsky Korsakovin Sheherazaden kuuntelua
- Lakunaruista osingoille pääseminen lasten leffareissun jälkeen
- Suihku ihan vain virkistäytymisen vuoksi
- Hormoonihäikkien multihuipennus: vasemman nimettömän päähän ilmestynyt näppy, jonka olen diagnosoinut finniksi (!)

--

Lapsissa on herännyt aivan uudenlainen hoitovietti mikä purkautuu äitiin. Syynä selkeästi tämä erityinen tilani. Eilen juhlista palattuamme reagoin vahvasti nykyään kiroamaani kodin pahaan hajuun (teoriani: hajuaistien herkistyttyä haistan herkemmin vieraat hajut, nimenomaan hajut jotka ovat olleet täällä jo ennen meitä, eli ei meistä lähtevää; keittiön vanha korkkilattia ja sen laattojen välissä ties miten kauan muhineet mönjät). Anyway, vahva reaktioni oli siis alkavaa kouristuksenomaista yökkimistä, mikä minun oli hillittävä ennen sitä ei toivottavaa seurausta poistumalla huoneesta ja lepuuttelemalla sängyllä. En ollut vielä ehtinyt riisuutua saappaista ja takistani. Lapset auttoivat mieluusti saappaiden riisumisessa ja tyttö tuli hieromaan hartioitani.

Toki nämä reaktiot välillä herättävät huvittuneisuuttakin perheenjäsenissä. Lapset yökkivät perässä kun aloitan yökkimisen. On sen varmaan ohikulkijatkin kuulleet kun avaan joskus pahimmassa tuskassa ikkunan haukkoakseni raitista ilmaa.

Ihan vamppiolo tällä mamilla nykyään. Samalla hyvin onnellinen niinä hetkinä kun ajattelen tuota 7-senttistä ihmisen alkua sisälläni. Pientä liikehdintää todella tuntuu joskus silloin tällöin, mutta vielä vaikea varmuudella sanoa että tuo nyt oli sitä eikä suolien paukahtelua. Luulen kaverin asustelevan vasemmalla puolella koska vasemmalla puolella maatessani sillä puolella tuntuu joskus vipinää.

Maaemo - minäkö?

Touhulan äiti innoitti tekemään hörhötestin.
Hernekepin Hörhötestin mukaan olen:
83% hörhö Olen oikea Maaemo!

Maaemo on äiti, joka ei koskaan karju. Kun hänellä on huono päivä, hän meditoi. Maaemo suhtautuu naiseuteensa ja äitiyteensä luonnollisesti. Hän ihannoi lotussynnytystä, ja saattaisi tehdä kuukautisverestään taideteoksia, jos siihen lapsilta ja yrttien kasvattelulta jäisi aikaa. Maaemo tuoksuu hamppuöljyltä ja käyttää vain luonnonmukaisia materiaaleja ja tuotteita.

Tjaa, Maaemo tuntuu monelta kantilta kivalta ja omalta kategorialta, mutta tehdäänpä muutama korjaus. Tämä Maaemo osaa välillä karjuakin. Huonot päivät taklataan myrskyisin sekä meditoivin ottein. Lotussynnytyksestä tunnustan tietäväni vähän. En totisesti ole ainakaan istukka-mukaan-äitiysaikaan-tyyppiä, mutta aktiivista synnytystä ja vauva-lähellä-idelogiaa kyllä kannatan. Yrttejä en toistaiseksi kasvata, mutta niistä kyllä kiinnostunut olen. Kuukautisverestä en taideteoksia tekisi, joskin vereen ja kuukautisiin minulla on hyvin luonnollinen suhde, ja vaikka kuukuppi onkin tuttu, en kukkamultaa sen sisällöllä lannoittelisi

Uni

Olimme koko perhe jossain kaupungissa Venäjällä. Kaupungissa oli suurkaupungin tuntua. Oli luultavammin kevät. Olimme kävelyllä. Edessä aukeni iso katu joka laski alas monina haaroina pienille kujille. Poika otti fillarilla vauhtia ja polki alas päin. Huusin hätäisenä hidastamaan ja odottamaan meitä. Hän katosi. Jotain tapahtui tällä välillä, ettemme päässeet jäljittämään minne suuntaan poika lähti. Seuraavaksi oli enää mahdoton tietää minne hän oli kadonnut. Emme tunteneet katuja. Liikenne ja samannäköiset kujat siavat aikaan pienuuden ja toivottomuuden tunnetta. Löytäisimmekö häntä ollenkaan? Kyselimme ohikulkijoilta. Eräällä rakennustyömaalla oli avuliaita miehiä, tai ainakin mukavia, en muista kuinka paljon apua loppujen lopuksi tippui. Pyysin miestä soittamaan poliisille. Olin todella vihainen kun tajusin, ettei hän ollut sitä tehnyt kauan kehoitukseni jälkeen. Koin olevani ihan omillani tässä etsinnässä. Eräällä kadulla seisoi muutaman metrin etäisyydellä kaksi mustaan pukeutunutta naista, molemmilla naamat perusteellisesti peitetty, ei edes silmiä näkynyt. Meidät johdatettiin johonkin tilaisuuteen. Kysyttiin uskontokuntaa. Tunnustin vain etten ollut muslimi. Minulla oli aavistus, että meitä oltiin värväämässä johonkin joukkotapahtumaan, jossa pian tapahtuisi jotain kauheaa, vaikka pommiräjähdys. Itämaalaiset miehet rakennuksen ovella toivottivat ystävällisesti tervetulleiksi. Aistin heissä vilpittömyyttä, pelkäsin heidän puolestaan. Sain jotenkin vakuutettua, ettei minulla ollut paikkaan mitään asiaa. Minun oli jatkettava poikani etsintää. Juoksin kiirehtivin askelin pois, edelleen pelkäen, että joku vartijan näköisistä ihmisistä pidättäisi minut. Pääsin pois vaaravyöhykkeeltä. Etsin katseellani tutumpaa osaa kaupungista. Yritin löytää takaisin aukiolle, jossa poika katosi. Jatkoin sieltä ihan summanmutikassa yhdelle kujista. Korkeissa taloissa, niiden ullakoilla piili jotain kutsuvaa, vanhoja tarinoita, mielenkiintoisia ihmisiä, jotain pelottavaakin. Koin etsiväni neulaa heinäkasassa. Tulin modernimmalle kerrostaloalueelle. Näin pihassa lapsia. Oma poikani seisoi siellä, joku polki hänen fillarilla. Hän oli näemmä löytänyt ystäviä. Juoksin ja otin pojan syliini. Poika tunnusti jotain puolihäpeissään. Hänellä oli kyynel poskella. Olin koko ajan ajatellut kauhuissani miltä hänestä saattoi tuntua yksin vieraassa kaupungissa päättömästi meitä etsiskellen. Olin iloinen että hän oli löytänyt lapsia ja jäänyt leikkimään sen sijaan että olisi jatkanut matkaansa ja kadonnut kuka ties minne. Yritin kertoa hänelle jotain, mutta en itkultani saanut mitään ymmärrettävää sanaa suustani.

Loppu hyvin kaikki hyvin. Herätessäni sieraimissa kirveli sen tuntuisesti kuin olisin itkenyt. Tajusin unen johtaneen helpotukseen jo ennen heräämistä. Oikea herääminen oli sitten tuplahelpotus tajutessani, etten onneksi koskaan ollut vielä joutunut moista pelkoa ja menetystä kokemaan. Unessa se oli tosin hyvin todellisen tuntuista.

Kerron aamupalapöydässä pojalle unestani. Luulen aistineeni hänessä onnellisuutta ja tyytyväisyyttä huomatessaan, kuinka paljon minulle merkitsee hänen hyvinvointinsa ja läsnäolonsa. Ehkä tämä muistutus oli ihan paikallaan hänelle, sekä minulle. Viime aikoina on ollut paljon turhaa rautalangan vääntöä - ei välttämättä turhista asioista, mutta siinä jupakassa vääristyy helposti arvostamispuoli. Vanhemmat nalkuttavat asioista ja väittävät tekevänsä niin koska välittävät. Näinhän se on, mutta joskus välittäminen ja huolehtiminen ei tunnu todelliselta tai vakuuttavalta vasta kun se ilmenee todellisen kriisin keskellä. Valitettavasti. Onneksi tämä kriisi oli vain kuvitteellinen. Silti se kykeni koskettamaan.

Peittelemätön minä

On tehnyt mieli kirjoittaa moneen otteeseen, mutta kun ei saa aikaiseksi. En sitten tiedä olisiko semmoinen pätkäpäivittäminen parempi vaihtoehto: pikkuisen jotain (kenties se olennaisin ajatus, kokemus päivästä) joka päivä. Jos ei olisi kaikkia näitä muita paineita nyt niin heittäytyisinkin bloggaamaan ahkerammin.

Tentit lähestyy ja jotenkin huolettaa, ettei stressi paina eikä pukkaa suorittamaan enemmän, niin kuin kai pitäisi. Eilen kyllä taisi jotain painetta alitajuntojen venttiileistä puhaltaa, koska pillahdin itkuun jostain käsittämättömästä syystä kotimatkalla lasten kanssa. En antanut kenenkään huomata, mutta taisi yksi vanha setä edellä naaman kurtistumiseni huomata, koska kääntyi ja kurkkasi puun takaa ikään kuin tarkastaen että näki oikein. Olin varmaan aika surkean näköinen. Kai se jonkinlainen paineen päästö oli. Kun syitä yritin rationalisoida, niin niitä kertyi hassu kasa kaikenlaista pientä tilpehööriä, ei oikeastaan mitään oikeasti huolestuttavaa. Hyvä niin.

Fyysinen tilani, lähestyvät tentit ja jotenkin niin kuluttava arkirakenne, mikä ei jätä itselleni tyydyttävästi laatuaikaa mihinkään (tai siltä se nyt tuntuu) ovat kaikki nykyisen oudon tasaisen mutta sisällä mylvivän olotilani osatekijöitä. Paineen alla huomaa myös olevansa tavallista haavoittuvaisempi ja heikompi hakemaan lohtua tai tyydytystä mitä typerimmistä asioista.

Mutta valitus sikseen. Tänä aamuna kersojen viemisten jälkeen oli hyvä mieli, vaikka taivas oli lähestulkoon yhtä harmaa kuin edellisinä päivinä ja myöhäissyksyn luonto lohduttomuutta herättävä. Se näissä ankarissa vuoden ajoissa onkin ehkä viehättävää - se kodin lämmön ja mukavuuden odotus. NIin pienistä asioista on ilot kiinni. Nyt odotin innolla rauhoittavaa tuokiota koneen ääressä siivullinen leipää maksapasteijan ja tuoreiden kurkkusiivujen kanssa ja lasi mehua tai teetä. Kotona odottavaa rauhaa. Mikä kontrasti verrattuna eiliseen kotimatkaan, jolloin - ihan oikeasti - ärsyynnyin jopa jonkun liian tuijottavasta katseesta ja huomasin irvistäväni ohikulkijan mentyä. Kummallinen taipumus minussa muuten, että tunnustaessani itselleni riittämättömyyteni nostaa pahin monsteri päätään ja olo on yhtä hölmö ja arvaamaton kuin monipäisellä hirviöllä uskoisi olevan.

Tänään luulen oman pääni olevan paikallaan ja mörköjen tossujeni alla. Sovitaan näin.

Arkiluksusta

Anopin synttäreiltä juuri palattu. Massu täynnä hyvää kalkkunaillallista, suklaavanukasta ja kakkua. Sain nukuttaa sylkyssäni pienen pienintä nephew-poikaani. Varsin tyydyttävää kun saa jonkun muun vauvan nukahtamaan syliin.

Olin otettu, samalla säikähtänyt kun käly, rakas ystäväni, uteli mahdollisuutta josko voisin tulla hänen mukaansa torstaina mammografiaan. Toki haluan olla tukena, ja onneksi saankin aikaiseksi koska mies on nyt lomalla. Vauvaa pitäisi hoidella tutkimusten ajan ja niihin voi kulua tunteja. Tulosten aikana hän halusi jonkun läheisen olevan paikalla. Olen otettu, liikuttunut, että minut lasketaan moisen tuen ja luottamuksen arvoiseksi.

Tänään kävimme tsekkaamassa yhden talon. Kerrankin ihan potentiaalinen, mieluusti asuttava asumus vaan hinta on vähän yläkanttiin, mutta kenties voisimme vaivautua yrittämään. Ainakin laitamme kyseisen kohteen lainatiedustelut käyntiin, mutta testaukseksi saattaa jäädä.

On ollut kaikenkaikkiaan leppoisa viikonloppu. Huomenna alkaa sitten rankka lukutahti. Onneksi mies on kotona. Voimme myös nauttia yhteisistä aamiais- ja lounashetkistä. Saatamme toteuttaa hassun ajatuksen, ja käydä joku aamu lasten viemisten jälkeen kokeilemassa Ikean uutta Continental Breakfast:ia. Vain 15 kruunua! Pientä luksusfiilistä kotiarkeen ja tähän miehen ns. lomaan.

Nyt hyppään pyjamiin ja sitten lakanoiden väliin mutten ihan vielä nukkumaan.

--

Ai niin, miten meillä vietettiin isänpäivää? Se tehtiin jo eilen illalla (koska olemme niin hötkyjä odottamaan oikeita juhlistamisaikoja) syömällä lättyjä ja ojentamalla isille CD-lahjan, joka sisälsi The best of Prince, minkä tiesin herättävän hyviä nostalgeja ja isnpiroivia grooveja. Hankinta oli hyvin spontaani, mutta ajoi asiansa kotiin.

Mamma pakkas papan kapsäkin

Taas yksi arkipäivä kotona lasten kanssa eikä henkäystäkään raikasta ilmaa. Eipä tuo sää kovin ulos kutsukaan, mutta ei liioin esikoisen kuntokaan ulkoilua nyt sallisi. Kuumetta jo kolmatta päivää tai nyt se on muuttunut kokopäiväisemmäksi. Vesirokkoihottuma on aika ärhäkkä tällä tapauksella. Kyllä tuo poika sen sai rankempana vaikka luulin tytön ihottumaa jo pahaksi. Näppyjä on sitten ihan kaikkialla, herkimmissäkin paikoissa, päänahassa, sormissa, pyllyssä, suussa, you name it. Äskettäinen paidan riisuminen kylpyhuoneessa sai aikaan hysteerisen huudon kun paidan kaulusaukko pyyhkäisi päänäppyjen päältä ikävästi. Onneksi tuo älyää levätä kun on huono olo, jotain hyvääkin että tässä vaiheessa tuon sairastaa. Kärttyisän ja menevän taaperon sairastelu olisi ottanut kenties pahemmin koville. Niinpä, ei ole emokaan häävissä kunnossa jo toisen viikon hoitorupeaman perään, noin mielellisesti siis. Tiuskasin juuri ennen iltatoimien luovuttamista isälle, että kohta otan ja katoan jonnekin viikoiksi avunhuutojen ja muiden tarpeiden kantamattomiin. Olisipa niin houkuttava ajatus nyt.

No, jotain kivaakin kyllä saatiin tänään aikaiseksi kun pahin tylsyys iski. Kaivoin lasten vanhan Pegasoksen kun Peppipitkätossukirjaa ei löytynytkään, ja johan saivat hyvät vanhat sanaleikit kuten

mustan kissan paksut posket,
vesihiisi sihisi hississä,
yksikseskös yskiskelet,
mun mummoni muni mun mammani,
mamma pakkas papan kapsäkin,
riisin raasin rusina, kärrynpyöriä tusina

... aikaan hilpeyttä ja kikatusta kun kieli meni solmuun, monasti itse äidilläkin.

Tämän jälkeen rupesi tanssittamaan. Laitettiin Abbalevy pyörimään ja huiveilla ja vilteillä hurja liitäminen alkoi. Lapsia kikatutti äidin outo liitely. Sitten sateenvarjosta kehitettiin pieni sieni ja vaunujen hyttysverkosta hämähäkin seitti sen päälle, ja siitähän heräsi henkiin sadepäivän aikana laantunut leikki-into.

Olen tutustunut uuteen Sony Ericssoniini kaikista kirouksistani sen epälogiisuudesta huolimatta. Ukko sai uuden gadgetinsa ja minä hänen vanhan. Olin varma etten muuta kuin Nokiaa enää vanhasta tottumuksesta huolisi, mutta ukkokullankin vakuutteluista todistin taas siitä, ettei vempainen käyttöön tottuminen minulta kummempia aikoja veisi. Eikä vienytkään. Kyllä minusta kuitenkin Nokian kännyissäni on soittaminen, soiton vastaanottaminen ja puhelinkirjan käyttö on ollut jotenkin vaivattomampaa. Ericssonissa jotenkin jokainen prosedyyri vaatii useamman valinnan. Mutta onhan tämä koje paljon edellistä etevämpi, ja suuri plussa mielestäni on coolimmat soittoäänet. Muinoin yövuoroissakin oli paljon mukavampi herätä aamulla työkaverin kännyn musiikkiin kuin oman kännyn ravistavaan piipitykseen. Kännykamerasta en niinkään hehkuttelisi vaikka sellainenkin hienous on nyt omani. Ihan kökkö kuvalaatu mutta kiva joskus olla kun tekee mieli vaikka kauempana olevalle siipalleni joskus jokin hauska tilanne välittää.

(kävi tällä välin työntämässä jo monennenkohan kerran peräpuikon anukseen)

Tätä tasaista hoitoarkea piristi kummasti eilinen virkistävä alusvaateshoppailu vaikka ei kutisevan ja kitisevän lapsen kanssa itse reissu kovin nautinnollinen ollutkaan. Oli jo aikakin nakata entiset liivit menemään ja saada uudet tilalle. En koskaan ajatellut, että olisin näin säästeliäs alusvaatteiden suhteen, mutta jotenkin sitä vain unohtuu omat vaatetarpeet kun lasten hankinnat tuntuvat enemmän perheen budjetissa. Ja nyt oli sitten ihan mammahousut hankittava, koska pienemmät pökät alkaa jo ikävästi valumaan tuon kasvavan masun alle, ja minä kun en pidä tunteesta että vatsaa paleltaa vaikka se kuinka söpöä olisikin antaa vauvamasun roikkua farkkujen päällä tai antaa pilkistää lyhyen paidan alta.

Olen hullu, mutta päätin alkaa pitämään äitiä ajan tasalla masukin kasvusta aloittamani kuvasarjan avulla (kun ollaan niin kaukana toisistamme), ja tämä onnistui odotettavasti herättämään hihkumista ja ihastusta äitikullassa. Joku muu kun lueskelisi sananvaihtoamme pyörittelisi varmasti vimmatusti silmiään.

Erikoisista sanankäänteistä puheen ollen, Pegasoksesta löytyy muutama Suomen lasten kansanrunouden helmi, mitkä saavat ihmettelemään tämän ainutlaatuisen kielemme mystisiä peruja. Seuraavaksi syventymisen arvoisia sananparseja:

Enten taar
kapanel naar
issafel
popanel
pim pim pam

Hane fane fekkun
ud meri mekkun
hebe mebe meibis
ihi lihi lei

ehdoton suosikkini:

Vio dio veden duu
sortentiina ähkyy,
Vesi-Antin Liiliroppi
Kamppä-Jaakon tupamökki,
Kynä-Kaija leijaa.
Sis ris ris.

Hoitopäiväkirja jatkuu

Jopas tuntuu kuukaudet nyt vierähtävän nopeasti, ainakin näin bloggausmielessä. Liian vähän on saanut kirjoitettua. Liian monta hyvää hetkeä on jäänyt tallentamatta. Täällä alkaa olla välillä valituspäiväkirjan maku. Siihen täytyy saada jokin muutos. Mutta kun ei ole ollut liioin ruusuilla tanssimista nämä viime ajat. Tautia toisensa perään.

Pieni stressi alkaa kertymään tenttiin luvun suhteen. Tästäkin viikosta tuli sitten odotetusti potilaan hoitoa, esikoisen tällä kertaa. Valitti viime päivinä pahaa oloa. Tänä aamuna ei ollut kouluunmeno kunnossa. Minullakin tavallista huonompi olo. Joku mahapöpö kai (juuri kun raskauspahoinvointi on alkanut helpottamaan), ja sen päällisiksi se luvattu vesirokko tulossa pojalle. Muutama näppy on jo ilmestynyt kiusaamaan. Yksi ikävästi silmänkulmaan. Ja odotettavasti pojalle olotila ottaa paljon pahemmin koville kuin siskolleen.

Niin ne on olleet aina erilaisia, esimerkiksi tuon kivun ja epämukavuuden sietokyvyn suhteen. Jos poika heräsi oksennustautiin keskellä yötä, kuului hysteeristä kirkumista ja itkusta toipuminen kesti kauan. Tytöstä saattoi samassa olotilassa kuulua pieni itkahdus ja kun vihdoin ymmärsimme yskän ja tarkastimme voinnin, istui tämä sotkun keskellä sängyssään ja tokaisi korkeintaan äsh äsh. Oli vaikuttavan määrätietoinen myös vesrokkonäppyjen raapimattomuuden suhteen. Kun pahin kutka iski naamaan (jossa oli parhaimmillaan 30 näppyä) tulivat apuun helpottavat hasssunkuriset irvistykset vaan eivät käyneet kädet naamalla.

Sain sentään jotain luettua tänään, mutta toki potilaallenikin soin vähän huomiota vaikka hyvin viihtyi itsekseenkin. Iltapäivää kohden molempia etosi sen verran että levähdimme parisängylle katsomaan telkkaa, luimme kirjasen ja höpöttelimme hassuja. Mietimme mm. uudelle tulokkalle nimeä, mikä huipentui mitä kummallisimpiin ehdotuksiin. Edellytti aikamoisen suostuttelun saada haukotteleva ja kärttyisä lapsi lepäämään omaan sänkyynsä, mutta osoittautui se sittenkin mukavammaksi vaihtoehdoksi. Ehdin käydä ottamassa silmälasit pois päästä ennen kuin sammui.

Tytöllä on muutama mielikuvitusystävä. On kertonut näistä myös hoidossa. Olemme kuunnelleet kiehtoutuneita kuvauksia eräästä ystävästä.

Minulla on mielikuvitusystävä. Hän on poika ja hän puhuu tanskaa. Mutta minä puhun hänelle norjaa. Minä ymmärrän kun hän puhuu tanskaa, ja hän ymmärtää minua kun puhun norjaa. Hänen nimi on Oscar. Hänellä on imuri mikä imuroi ihan itsekseen. Ja banaani mikä kuorii itse itsensä. Ja videokone mikä laittaa videot ihan itse.

Tyttö tuumaa että voisi käydä tänä iltana kylvyssä. Mielikuvitusystävä voi tulla kuulemma mukaan kylpyyn. Isä tuumaa, mahtuukohan hän sinne mukaan, johon tyttö: No ei ihan, mutta minä voin kuvitella hänet pienenä pisteenä!

Isälle muistui mieleen, että tälläkin oli pienenä mielikuvitusystävä, millä oli kaikkea hienoa mistä hän osasi vain haaveilla, autoja, veneitä vempaimia ja vimpaimia. Tytöllä ja isällä löytyy paljon yhteistä. Molemmat ovat vikkeliä sanoiltaan ja hauskoilta aivoituksiltaan. Tai ainakin minä näen tytössä paljon piirteitä isästä vaikka useammat tahtovat nähdä hänessä minut pikku tyttönä.

Omia uskomattomia itsejään ovat jokainen. Niin heidät haluaisin nähdä