Toinen puolisko paikalla ja tuulia ameriikoista

Oma kulta saapui 10 päivän eron jälkeen kotiin. Ikävä oli ollut ihan kaikilla. Tuliaisiakin tuotiin joka iikalle. Minulla pomppasi sydän kurkkuun kun kaiken sälän ja repun tonkimisen keskeltä minulle ojennettiin semmoinen silkkinen korurasia. Semmoisia, joita elokuvissa miehet ojentavat ratkaisevalla hetkellä naiselleen, ja mikä aukaistaan kansi naristen ja sisällön paljastumisen jälkeen hihkutaan silmut pyöreinä "Oh my God!". Ajattelin, ettei minuun vastaava lahja koskaan vaikuttaisi yhtä pöyristyttävällä tavalla, mutta kieltämättä vatsassa muljahti kun rasiasta löytyi kaunis kaulakoru, jossa oli sininen safiiri. Ooooh. Olin lyöty ja otettu. Mies oli ylpeä hankinnastaan ja myönsi, että oli kuluttanut paljon aikaa oikeanlaisen korun etsimiseen. Kuulemma oli näyttänyt kuvaanikin myyjälle, jotta löytyy juuri minulle ja väreihini sopiva hely. Minä kuulemma ansaitsen jotain arvokasta, koska panokseni perheelle on arvokas. Tällaista on todella rohkaisevaa välillä kuulla ja saada kiitosta. Ja miksei helyjenkin muodossa. Tuli melkein ilmi, mutta ohitimme aiheen nopeasti kun rupesin miettimään mitkä korvakorut sopisivat korun kanssa. Sellaiset saattavat olla odottamassa seuraavaa tilaisuutta.. Olen aika sekaisin tästä huomionosoituksesta.

Ameriikoista tuotiin myös ihan oikeaa avaruusrakettimuonaa. Jäädytettyä, puristettua ja kuivattua ruokaa, joita maistoimme iltasnackseina. Kuiva ja huoneenlämpöinen sandwich-jäätelö ei kyllä mennyt kaupoiksi kokonaan, mutta olihan siinä jäätelön maku. Mansikat säästimme seuraavat tilaisuutta varten. Kuukeittoakin mies oli ostanut ihan kuriositeettina, eli juuri sellainen keittopurkki, joita oli valmistettu ensimmäista kuumatkaa varten. Sekin oli aika hirveää. Lapset ainakin tykkäsivät.

Vauva muuten otti isukin vastaan kaihoisalla itkustelulla ja syliin päästyään hymyili niin leveästi kuin pystyi, eikä hakenut takaisin syliini kuten kaikkien muiden sylissä hetken oltuaan. Iskäpappa siis muistettiin varsin hyvin, ja tämähän sulatti isukin sydämen. Niin kuin myös vauvan tykästyminen matkalta tuotuun leluun.

Mukava oli nukkua vierustoverin kyljessä. Kaikki taas kohdallaan, elämä normalisoitunut.

All good is four?

Neljä työtä, jotka minulla on ollut elämäni aikana:
- puisto-ohjaaja
- turvakodin työntekijä
- siivooja
- opettaja

2. Neljä elokuvaa, joita voin katsoa uudestaan ja uudestaan:
- As Good As It Gets
- The Big Fat Greek Wedding
- The Liar
- Fiddler On The Roof


3. Neljä paikkaa, joissa olen asunut:
- Turku
- Perm (Venäjä)
- Joensuu
- Oslo

4. Neljä TV-ohjelmaa, joista pidän/olen pitänyt:
- Konnankoukkuja kahdelle
- Everybody Loves Raymond
- Typisk Norsk
- Judging Amy

5. Neljä paikkaa, joissa olen käynyt lomalla:
- Eilat
- Mallorca
- Lontoo
- Länsi-Norja

6. Neljä suosikkiruokaani:
- sushi (japanilainen)
- Gorme Sabzi (persialainen)
- Biryanit (intialainen)
- Aasialaiset curryt


7. Neljä saittia, joilla käyn päivittäin (ainakin lähes):
- Blogilista
- Google
- Aftenposten
- bahai.no

8. Neljä paikkaa, joissa olisin mieluummin juuri nyt:
- jossain lämpimässä ja aurinkoisessa
- saunassa
- hyvässa seurassa
- hyvässä ravintolassa

9. Neljä blogia, joita mainostaa:
This is a non-commercial site.

Kuitti päivästä

Yövieraat eli rakkat serkuspojat ja käly lähtivät tänään. Eilen illalla emme valvoneet pitkään. Katsoimme The Big Fat Greek wedding (minulle jo toiseen kertaan) ja nauroimme myös huonosti palavalle takkatulelle, jonka mustuvat ja ohenevat polttopuut nauroivat meille paukkuen takaisin liekittömällä hehkullaan.

Vierailun saldoksi voidaan tiivistää

vahinkoja
- tytön yölamppu putosi ja hehkulamppu särkyi pieneksi säläksi
- pojan koulukirjastosta lainattu kirja eksyi 2-vuotiaan vessalukemiseksi ja illan väsyneillä minuuteilla sen sivuja ehdittiin repiä silpuksi
- kakittuja lakanoita 1 kpl

voittoja
- hyvän seuran iloa
- paljon naurua
- siedettävää sekamelskaa ja melua
- kuuden lapsen suht seesteistä yhteiseloa
- kuolleita kaloja nolla
- rikkoutuneita astioita nolla

Tyttö pääsi kaverin synttäreille iltapäivällä ja oli niin mielissään tästä kunniasta. Kemujen loppumista odotellessa tein reissun poikien kanssa ostarille melkein vain reissun takia.

Univelka tuntui etenkin ajaessa. Katse harhaili ja nopeus kiihtyi usein huomaamatta. Mieheltä tuli välillä hehkuttelevia tekstiviestejä. On nähnyt tänään mm. oikean raketin ja alligaattoreita vapaana. Huomenna saadaan iskäpappa kotiin. Enkeleitä hänen kotimatkaansa.

Kolkytyks vee

Tuli siis täyteen tänään. Ensimmäinen syntymäpäivä, minkä aloitan ihan vaan lasteni kanssa. He yllättivät minut aamulla paketeilla. Sain juuri prikulleen toivomiani asioita. Pehmoiset aamutossut, helmikaulakorun ja hajuvettä (siipalta). Siippa oli neuvonut lapsille missä hänen lahjansa on piilossa, jotta osaavat antaa merkkipäivänä. Toki ollaan oltu yhteyksissä tänään kuten kaikki muutkin päivät, vaikka ei fyysisesti lähellä.

Katselin iloisena aamupalapöydän ääressä ikkunasta ulos. Tänään aamutaivas oli maalattu vaalensiniseksi- ja punaiseksi. Ei pilviä tänäänkään. Juuri minulle, halusin uskoa.

Kälyni, ystäväni, melkein kuin siskoni tuli poikineen meille punkkaamaan pariksi yöksi. Sain kauniin kukkasen. Syötiin helposti pyöräytettäviä ja hyviä tortilloja päivälliseksi. Parasta päivässä oli lasten tohinan hiljennyttyä iltaiset keskustelut kynttilän valossa, sipsiä ja suklaata ja maailmanparannusta.

Juttelimme niin pitkään että väsymyksen aalto ehti ohitse ja uutta energiaa tuli tilalle. Yli kahteen meni. Tuntuu taatusti jaksamisessa huomenna. Ei kun siis tänään.

Rise and shine

Juuri kun vauva on antanut nukkua viimeisen kolmen tunnin jakson kivasti ilman keskeytyksiä, havahdun puoli tuntia ennen lasten herätyskellojen soittoa ärsyttävään kuopimisääneen kellarikerroksesta. Charlie-pupuhan se kuopii puruja kynsien raastaessa häkin pohjaa vasten. TODELLA ärsyttävä ääni, etenkin herätysääneksi. Vauvakin jo kääntyilee levottomammin, odotan vielä hetkisen josko Mr. Charlie olisi jo valmis tehtävässään, mutta tsäkätäkä-raaps-raaps jatkuu taukoamatta. Tallustelen alakertaan ja siirrän aamuisilla heikoilla voimillani painavan häkin varastohuoneeseen ja suljen oven. Portaita ylös kammetessani tunnen päässä huippaaavan. Ei ihan mikään hellin herätys. Palaan makuuhuoneeseen ja otan iloisesti heränneen vauvan viereeni. Pötköttelemme rennosti siihen asti kunnes lastenhuoneissa pärisee herätyskellot.

Tänään on huomattavasti valoisampaa niihin aikoihin kun lähestymme koulua ja hoitopaikkaa. Se piristää mieltä. Valoisammat aamut ovat oma energiapomminsa. Ei tunnu luonnottamalta olla liikenteessä toisin kuin ankean pimeinä aamuina, jolloin kaikki merkit puhuvat sen puolesta, että olisi täysin luonnollista jäädä vällyjen väliin, vaan kalenteri ja aikataulu sanovat muuta.

Lasten hakemisen jälkeen tähtäämme tänään ostarille, jotta lapset voisivat hankkia jotain isän käskystä äidille huomisen syntymäpäivän varalle. Mitenköhän onnistumme pitämään hankkeet yllätyksinä? Ovathan nuo jo oppineet tekemään pieniä ostoksia taskurahoillaan. Pitää kai häippästä kaupasta sitten hyvissä ajoin kun olen antanut tarpeeksi vinkkejä toivomuksistani. Tyttö on jo muutamana iltana sänkyyn menon jälkeen ilnestynyt yhtäkkiä olkkariin kysymään minulta, että montakos yötä niihin synttäreihin onkaan. Supattelevat välillä veljen kanssa salaperäisesti. Päiväkodissakin yksi hoitajista kyseli syntymäpäivästäni. Lapset pistävät tehokkaasti tiedon kulkemaan kylillä. Mitään erikoista ei omasta aloitteestani ole vireillä. Kälystä saan seuraa pariksi päiväksi mikä on oikein kiva kun ei oma kulta ole läsnä.

(Huom. emorumba on ehtinyt aamun aikana tekemään kolme bloggausta, joten jos kahvikupposen pohjalla on vielä tilkka, plärää alemmas jos jaksat)

Päivä neljän kakrun kanssa

Esikoisella oli taas luokkakaveri kylässä koulun jälkeen. Poikia koulusta hakiessani kolmas kamu anosi jos voisin heittää tämän kotiin kun muuten menisi tunti ylämäkeä kävellessä. Voisipa mennäkin näillä maastoilla. Lähinnä kuitenkin heitin siitä syystä, että tämän oli käveltävä tänään yksin kotiin, koska esikoiseni kaveri on tämän naapuri ja kulkevat yleensä yhdessä kouluun ja kotiin. Poika oli mielissään kun sain matkustaa etupenkillä ja tarkkaili kovasti liikkeitäni ja tien liukkuutta.

Päivä meni rattoisasti koska lapsilla oli seuraa. Jätin vauvan hetkeksi poikien hoivaan (tämän nukkuessa)kun hain tytön hoidosta, ja pitihän vauvan tietysti herätä poissaollessani ja esikoisen ringuttaa kännyyni miljoona kertaa reissun aikana. Ajattelin että kovastakin hädästä oli kyse, mutta riennettyäni vauvan luokse, vinkui tämä yksin pinnarissaan, leluja oli aseteltu tämän molemmille puolille, mutta pojilla olikin ollut tärkeämpää tekemistä.

Jostain kumman syystä pussista tehty tomaattikeitto on lasten yksi lempiruoista, ja sopii hyvin tällaisille muuten touhukkaille päiville tarjoiltavaksi. Lapset lusikoivat keittoa suurella mielihyvällä ja pöytäkeskusteluna puhutti tänään kovasti aihe "Onko Jumala mies vai nainen". Olin positiivisesti yllättynyt välkyistä kysymyksistä ja lasten omista perusteluista ja aivoituksista. Omillani löytyi sopiva analogiakin taskusta aiheeseen, joka tyydytti kaverinkin uteliaisuuden.

Ennen lastenohjelmia lapset lähtivät ulos leikkimään. Pettymyksekseni eivät kuunnelleet kehoitustani ilmoitella, jos aikovat lähteä pihasta pidemmälle. Kutsuin lapset lähemmäksi (vaikka olivatkin kuulemma olleet mukavilla juttusilla naapurin = entisen opettajan sijaisen kanssa) ja pidin tiukan puhuttelun. Viimeksi nimittäin pelästyin pahan kerran, että pojat olivat lähteneet iltapimeällä omille teilleen, ja olin ehtinyt elätellä jo kauhukuvia heistä rämpimässä eksyksissä pimeässä metsässä löytämättä takaisn kotiin. Pimeä, lumisateinen ja hiljainen ilta oli huono skenaario etsintäoperaatiolle, mutta onneksi se jäi vain mielelliseksi skenaarioksi nimittäin löysin pojat tien mutkassa hyppelemässä lumivalleilla. Mutta siitä lähtien olemme sopineet, että lapset pyytävät lupaa, jos lähtevät kauemmaksi pihasta, niin tiedämme mistä hakea jos on asiaa.

Lastenohjelmien jälkeen söimme laittamaani pannaria ennen kuin kaveri haettiin. Saatuani lapset nukkumaan olin niin sippi etten jaksanut hemmotella itseäni sen enempää kuin painumalla aika pian itsekin pehkuihin. Jo muutama päivä ja ilta putkeen yksin muksujen kanssa tuntuu jo jäsenissä ja jaksamisessa. Myönteistä on ainakin se, etteivät illat tunnu pitkiltä ja yksinäisiltä, koska eivät ehdi venyä.

Sänky on viileämpi ja kolkompi ilman vierustoveria, mutta ratkaisen asian säätämällä termostaattia vähän lämpimämmän puolelle. Ja nukkuuhan metrin päässä sängystä vauva pinnarissaan tuhisemassa. Pääsee viereeni pari kertaa yössä pienille huikille jos mikään muu ei tepsi rauhoittamaan.

Rumpalipoika

Aamulla vahvistui esikoisen ensimmäisen rumputunnin ajankohta. Toinen odotti sitä kuin kuuta nousevaa. Olemme tainneet olla varsin onnekkaita paikan saamisessa, koska jonot kunnan kulttuurikoulun soittotunneille ovat kuulemma pitkät, voi mennä jopa vuosia ennen kuin saa paikan. Olin jättänyt sähköpostia koulun osoitteeseen jo joitakin viikkoja sitten. Viime viikolla tuli postia takaisin, että yksi paikka olisi vielä vapaana, poikamme on aika nuori, mutta passaa kokeilla. Niinpä varasin heti paikan meille ja näin kätevästi se vain kävi. Olemme jo semmoisen vuoden miettineet ja kyselleet pojalta, mikä juttu tätä kiinnostaisi, ja soittimista se on ollut pitkän aikaan nimenomaan rummut vaikka omia ei omistakaan.

Ensimmäinen tunti meni hienosti. Opettaja on nuori mukava mies, jota odotellessamme ja tämän vihdoin kaahatessa parkkipaikalla jonkin verran myöhässä, tunnistin aika nopeasti rumpaliksi. Jotain vain ulkoisessa tyylissä, vaatteissa ja tukassa oli odotettavaa, ja viimeistään kun tämä kaivoi nahkaisen kapulapussukan pienestä hieman ruosteisesta autostaan esille, ja hymyili meidän suuntaamme, saimme olla helpottuneita, että tunti oli todellakin tänään eikä vasta ensi viikolla. 10 minuutin aikana ehti jo käydä mielessä kaikki mahdolliset asiat, mitkä olisi voinut ymmärtää väärin aamuisessa puhelinkeskustelussa kulttuurikoulun sihteerin kanssa.

Ekalla kerralla tutustuttiin rumpusetin jokaiseen eri kokoiseen ja sointuiseen jäseneen, kuunneltiin opettajan demonstrointia ja poika sai harjoitella kapulaotetta sekä kolmen peruselementin kooridinointia, eli ihan ekaa simppeliä beatteja. Pikkuisille kömmähdyksille hymyili mutta tarkkana kuunteli ja yritti ja hymyili tyytyväisenä kun harjoittelemansa alkoi kuulostamaan joltakin. Olin ihan varma että opettajan paukutellessa ekoja demonstrointejaan vauva olisi säikähtänyt. Ääni OLI kova. Mutta vauva vain hymyili sylissäni ja katseli suurella mielenkiinnolla. Siinä istuskellesasa tuli semmoinen selittämätön rakkaudenpuuskaus ja ylpeydentunne omista pojistani. Siinä olimme ensimmäisen ekaa harrastusta aloittamassa ja pienempi sylissä vielä monine piilevine piirteineen ja taitoineen, mutta jo niin oma hurmaava persoonallisuutensa.

Miehen kanssa tekstailtiin session jälkeen ja tämä osoitti aidon ilonsa ja liikuttuneisuutensa. Musician-wannabe-daddy niin iloinen poikansa innostuksesta. Seuraillaan kuinka homma etenee ja miltä opettelu maistuu. Seuravaaksi olisi kyllä sitten sopivan rumpusetin etsiminen. Onneksi meillä on kellaritason työ/harrastushuone, jossa voi vapaasti paukutella.

Tunnustuksellinen meemi

"Adoptiomatka"-blogi haastoi (ei suoranaisesti mutta epäsuorasti) minutkin laatimaan listaa oudoista tavoistani. 5 kohtaa eivät taida riittää, mutta koitetaan aloittaa niistä päällimäisistä.

1. Aloitan myös ohjelmakoukusta, eli seuraan täällä pyörivää jenkkiläistä saippuaa "The days of our lives" melko säännöllisesti. Ajoitus passaa juuri hyvin kotiäidin henkireiäksi jolloin on mukava paeta todellisuudesta muiden ihmisten kuviteltuihin henkilödraamoihin. MinäKIN olen niin koukussa, että sarjan henkilöt ilmestyvät joskus uniini (tunnustaa häpeissään). Saatan ärsyyntyä hiljaisesti mutta varsin voimakkaasti jos puhelin soittaa juuri sarjan aikaan tai vauva herää yllättäen päiväuniltaan.

2. Vanupuikoilla korvani puhdistettuani aivastan toimituksen perään lähes poikkeuksetta.

3. Kylpyhuoneessa iltatoimitusten aikaan joskus yhtä aikaa miehen kanssa saan kummallisia hellyydenpuuskauksia, saatan silittää tai kutittaa, mutta minun on tehtävä yllättävä kiusoitteleva finaali, esimerkiksi yllättävällä housut alas-vedolla (siis sen toisen). Miehelleni, lapsilleni ja siskolleni olen myös näyttänyt hullun hampaanharjaussketsini, eli villin ja holtittoman harjan sohimisen tavalla, jolla hammastahnaa löytyy jälkeen päin koko naamasta. Näytökseen kuuluu tietysti hammasharjataituroinnin lisäksi yllättäviä ilmeitä.

4. Hoilottelurepertuaariini kuuluu myös tiettyjä kantabiisejä kuten "Liikennelaulu" (Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä..."),"Piupalipaupali", "Popsi popsi porkkanaa" jotka hoilotellaan tomeralla äänellä tomeraan tahtiin. Ärriä tykkään lauleskellessa pärisytellä joko oikein olan takaa suomalaisittain vahvilla ärränpäillä, tai norjalaisittain/bergeniläisittäin kurkkuäänillä höystettynä.

5. Ai tulimmeko jo kohtaan viisi, minä kun pääsin vasta vauhtiin! No viidenneksi voisi mainita ajoittainen pakonomainen tavaroiden järjesteleminen. Koriste-esineillä ja kaikilla näkyvillä (eli kaapin ulkopuolelle harkitusti jätetyillä) esineillä on harkitusti mietitty paikka, joita toki saatan välillä vaihdella, kuten valittuja esineitäkin, mutta niiden millilleen oikein sijoittuminen on tärkeää. Kyse saattaa olla kynttilänjaloista ja kukkaruukuista keittiön ikkunalaudalla kuin myös hammastahnatuubin tai huuhteluainepullon sijainnista pesuhuoneessa. Kaikki asiat kuten vaatteet kaapissa tai kirjoituspöytäni sisältö tai varastoitavat tavarat eivät pääse samaan hienoon kategoriaan. Kyse on juuri näkyville asetetuista esineistä, vaikkakin käyttöesineistä, ja saatan joskus pyhässä yksinäisyydessäni jäädä miettimään esineille uutta sijaintia tai järjestystä. Siirtelen, katselen kaukaa, siirtelen uudestaan ja arvioin kokonaisuutta. Tämä tuottaa minulle jonkinlaista selittämätöntä mielihyvää ja täyttymystä. Ja ei, kotini ei ole mitenkään häikäisevästi järjestyksellinen tai superesteettinen (vaikka järjestykseen tai esteettisyyteen ainakin pyrin). Mieltymys yksityiskohtiin ja järjestyksen luomaan mielihyvään on se keskeisin kokemus jota kai haen.

Etiketin mukaan minun pitäisi haastaa muita blojeja kirjoittamaan omista oudoista tavoistaan. Sen kummemmin tarkastamatta ovatko nämä jo ehtineet meemiin, haastan meemiin "Pagistaan", "Elma-täti tarinoi", "Laurin päiväkirja" .

Talavi, oi talavi

Uskaltauduin liukkaista keleistä ja lumimäärästä huolimatta autoilemaan Osloon. Kävimme lasten kanssa tänään ensimmäistä kertaa Suomiseuran lastenkerhossa. Oli ihan kiva tavata muita täkäläisiä suomalaisia perheitä. Oli oikein kotoisa tunnelma muuten vieraan päiväkodin tiloissa vieraiden ihmisten mutta samankielisten seurassa. Ja tulipa muutamasta vieraasta jopa tutumpi tapaus.

Toissapäiväisestä lumitöistä oli jäänyt oikeaan käsivarteen muhkea luumun kokoinen ja värien mustelma. Peijakka kuinka painava vehje kola onkaan, varsinkin kun jämähtää käsivartta vasten seinältä johon sen oli tarkoitus nojata. Juuri isännän lähdettyä piti lumimäärän kuitenkin tuplata. Eilen sonnustauduimmekin lasten kanssa aamiaisen jälkeen talvipukimiin ja lähdimme pihaan lumitöihin. Toisin sanoen lapset lumileikkeihin, vauva pulkkaan huopapakettiin töllöttämään meininkiä ja äidille lumikola tukevaan otteeseen. Ahersin itseni melkein henkihieveriin. Lujaa tahtia ei edes työnpuuskassa huomannut ennen kuin läähätti kieli ulkona ja räkä tuulessa huljuten.

Vauva väsyi pulkassa istumiseen ja hivutin pikkuisen vaunuihin nukkumaan. Makoisa olo jälkeen päin suihkun jälkeen lämpimän teekupposen ääressä. Ja työn jälkeen olin tyytyväinen. Seurasin keittiön ikkunasta kun pariskunta sun toinen siirtyi pihaansa työntämään lunta. Ja minä olin tehnyt tänään työtä meidän kaikkien puolesta. Ja kahdelle autolle menevän paikan edestä. Hyvä mie.

Vuoden eka bloggaus 20 päivän viiveellä

Onnistunut, sosiaalinen, virkistävä, väsyttävä, hektinen, rauhallinen joululoma jo hyvän aikaa takana. Näin ahkerasti uuden vuoden bloggaus siis käynnistyi. Lupaan parantaa tapani, uskottehan?

Siippa lentää tällä hetkellä kohti Islantia ja sieltä amerikkoihin Orlandoon. Tiedossa reilu viikko ilman omaa kultaa ja perheen iskäpappaa. Toivottovasti selviämme. Emmeköhän. Vaikka takana pari pitkää viikkoa pitkine päivineen. Vuosi lähtenyt kiireisesti käyntiin niin koti- kuin työrintamalla.

Viime aikoina ilahduttanutta
- lumisadetta, lumisadetta, lumisadetta ja valkoinen talvi
- lumitöitä joista seuraa virkistävää liikuntaa ulkoilmassa
- inspiraatio suunnitella ja järjestää pieni hyväntekeväisyystempaus helmikuulle
- kuluneen vuoden aikana kehittyneen ystävyyden hellimistä, joskin fyysisen eroamisen surulla; ystäväperhe muuttaa takaisin Suomeen
- oman pesän koristelua ja järjestelyä miellyttävillä tuloksilla
- vauvan liikkumaan ja puhumaan opettelemisen iloa. Sana "isi" tunnistetaan ja siihen reagoidaan ssss-suhinalla (ja vasta 7-kuinen!)
- Esikoisen toivomus aloittaa rumpujen soitto näyttää toteutuvan

Viime aikoina järkyttänyttä
- Miehen eilinen kolari. Onneksi lievin vahingoin. Säikähdyksellä selvittiin.
- Aina vain koveneva julkisuus ja jopa viihteen lisääntyminen järkyttävistä, surettavista, anteeksiantamattomista lasten kohteluista ja kohtaloista maailmalla. Laittaa tiukentamaan suojelevan siiven otetta omien lasten yllä.
- Yhä masentavampi ja huonompi tv:n ohjelmavalikoima. Hyvät, viihdyttävät, työllä ja ilolla valmistetut viihdeohjelmat tai laadukkaat dokkarit kadonneet jonnekin reality-sitä-sun-tätä-kökön varjoon. Telkkarin avaaminen nykyään saa aikaan vain masentavia, yököttäviä tai järkyttäviä kokemuksia, eikä aikoimuksenani ole jäädä koukkuun turruttamaan emootioitani. Toivon niiden järkyttämistä laadukkaalla tiedollisella ja pohtivalla mediatuotannolla, en mässäilevän viihteen muodossa.